Kirjottelin tos vähä aikaa sit rehellisyydestä. Itseasias tää koko blogi perustuu siihen. Tää on min päiväkirja, jonne mie kirjotan omia tuntemuksia sellasina ku ne koen mitää sensuroimatta. Nyt on kuitenki näköjää käyny sillee, et oon huomaamattani ollu epärehellinen. Oon jättäny joitain asioita kirjottamatta sen takia, et oon pelänny mitä muut minust ajattelee. Eli aika paljon minuu vieläkii ohjailee kaikenlaiset pelot. Ku tän tajusin, ni mulle ei oikeestaa jää muuta vaihtoehtoo ku kirjottaa ne asiat tänne tai sit yhtä hyvin voisin lopettaa koko kirjottamisen. Huh, minuu ahistaa ja pelottaa, mut samal oon ihan hiton kiitollinen ja innokas ku sain nää asiat tähä pöyälle. Koko ajan nytkii mietin päässäni et miten sanon nää asiat, et minut käsitettäis oikein. Nyt loppu tää miettiminen ja kirjotan vaa niiku mie oon tän asian eläny.

Myö mentii loppukesäst Asemafesteille Rautjärvelle ja siel oli esiintymäs Aste ja joitaki muita bändejä. Mentii sinne ihan huvin vuoks ku haluttii kannattaa lapsuuden kylän toimintaa. Keikan jälkee mie huomasin, et mie oon rakastunu. En tiiä miks, en tiiä miks just tää tyyppi ja miks just nyt. En halunnu myöntää sitä ensin ollenkaa ja olin ihan hämmentyny et näin kävi, mut enhä mie voinu sille mitää. Jotain tuttuu siin oli kyl. Myöhemmin myös vähä aikaa tutkailtuani tajusin, et siin on sellast jotain kiehtovaa junttiutta ja erilaisuutta ku minus, jollasta mie tavallaa tunnistan itessäni, mut tavallaa kuitenkii vastakohta.

Mie kyl tiesin, et näin voi käydä, koska aiemminkii ihminen, josta en tiiä mitää "faktoja", on nostanu minus rakkauden tunteita pintaa. Min oman kokemuksen mukaa ne "faktat" on koko ajan muuttuvia palikoita, joiden perusteella yleensä muodostetaa toisesta ihmisestä se henkilö/hahmo jota rakastetaa ja sit odotetaa et se henkilö myös käyttäytyy sen mukasesti, jos ei, tulee ristiriitoja. Ja jos sen tunteen sitoo niihin palikoihin, eli faktoihin toisesta ihmisestä ja ne palikat muuttuuki, voi tunne olla aika koetuksella. Mut todellisuudes se tunne on jotain paljon suurempaa ku mikää yksityiskohta. Tunteet on sinussa ja se joku tai jokin nostaa ne jostain syyst pintaa. Täs tapaukses se oli mulle tää ihminen. Rakkauden tunne ei aseta ehtoja. Mie oon alkanu elää niin sydämen ääntä kuuntelemal, et se johdattelee tunteina ja toimii kompassina uusien oppien äärelle.

Oon oppinu tätä kautta ihan älyttömästi itestäni. Tää rakkaus on nostanu minus hirveest kaikkii pelkoi ja vanhoiki myttyi pintaa käsiteltäväks. Kaikenlaist epävarmuutta ja alemmuudentunnetta. Se jo pelkästää, et tää tyyppi sattuu olee tommonen artisti, tuo tähä aikamoisen opin. Ensinnäkii, mie en pysty lähestymää tätä ihmistä oikeestaa kertoakseni tunteistani, tulematta väärinkäsitetyks. Eihän tällästä vaihtoehtoo oo olemas monellekaa et näin vois käyä, tuntea rakkautta ilman mitää "pohjaa". Sen ja varmast monen muunki silmis mie oon jotenki tärähtäny, lapsellinen, hullu tai sit vaa jotenki överisti fanitan. Näinhän se sille näkyy pakostiki, koska en mie muuta voi ku käydä keikalla kattomas sitä jos tahon joskus nähä sen. Jos voisin, tietyst soittaisin ja pyytäisin kävelylle min kaa.

Lisäks, koska on olemas sellanen käsite ku "julkkis" ni sellasen käytösmallin omaksuneet ihmiset on varautuneita ei-julkkis-ihmisiä kohtaan, koska ennakkoluuloja on meil kaikil. Joten, en voi lähestyä tätä ihmistä yhtä helposti, ku jos se olis min naapuri. Oon kyl hyvä joutumaa aina mitä ihmeellisempien juttujen keskelle. Täs kohtaa vois sanoo et eihä täs oo mitää järkee. No ei ookkaa, mut ei täs elämäs järjel pääse ku vähä alkuu.

Tästäki voi kuitenki olla kiitollinen.Tää kokemus on mulla täs ainaki siks, et oppisin pyyteettömän rakastamisen. Haluun voida rakastaa saamatta mitää takasin, haluun et se tunne tuo iloa eikä tuskaa ja on täydellisen ehdoton. Tottakai mie toivoisin, et mul olis mahollisuus ottaa selvää täst tyypist et miks se on herättäny tälläsen tunteen minus, mut koska se tuskin näkee tät asiaa samal taval eikä varmaan ymmärtäis vaikka koittaisin selittää, ni nyt min on otettava tää tilanne sellasena ku se on ja hyväksyy se. Viel se on haasteellist ja tuo kyl tuskaa pintaa, koska romanttinen rakkaus on niin iso osa meijän olemassaoloa, ni siihen liittyvät jutut nostaa aina pintaa pahimmat paskatki, siin mis tietty parhaimmat kokemuksetki.

Myös sen mie tiiän, et tää tunne opettaa mulle niin paljon, et en oo valmis siit luopumaa, vaikka voisinki. Onneks en voi, koska välil saattais kääntää selkänsä ku pelottaa ja sattuu. Oon nyt jo ylittäny itteni suuren pelon eessä ja se vahvisti. Kirjotin sille kirjeen, jonka annoin sille käteen, jossa kerroin avoimest min tunteesta, koska halusin olla rehellinen. On pakko tehä asioita jotka pelottaa. Se oli yks pelottavimmist asioist mitä oon koskaa tehny, mut jumalauta mie uskalsin! Siitki huolimatta, etten voi tietää miten se asian ottaa vai ottaako ja mitä muut ihmiset ajattelee. Tärkeintä oli se et voitin oman pelkoni ja toimin puhtain sydämin ja rehellisesti.

Kyl tää rakkaus on herättäny niin hurjia ylipursuavan ilon tunteita, jollasia en oo koskaa ennen kokenu. Olo on ihan niiku lapsella välillä, ja se on ihanaa! Kuinka paljon minuu nytki hävetti, jännitti ja pelotti kirjottaa tää koko setti tänne kaikkien luettavaks, mut mul ei oo mitää salattavaa. Kaikki tunteet on kauniita ja luonnollisii. Niit usein vaa varjostaa pelot, ennakkoluulot, uskomukset siitä miten asiat mukamas todellisuudes on ja se hemmetin järki. Ei tunteis kuulukaa olla mitää järkee. Rakkaus on voimakas voima, mut sen täytyy antaa olla vapaa. Usein se leimataa liian vakavaks asiaks, et jos joku nyt rakastaa jotain fyysistä asiaa tai ihmistä, ni se on sit niin ja se pysyy. Luvataa toiselle rakastaa elämän loppuu saakka, mut todellisuudes ei voi luvata ku tän hetken. En miekää tiiä, jos huomenna tää rakkaus ei enää nousiskaa. Mut niin kauan ku se siin on, nautin siit ja seuraan sitä oppien koko ajan uutta.

Tässä, mie oon Viivi, 27-vuotias, kaiken järjen mukaa aikuinen nainen (hohhoijaa mikä käsite). Miettiiks ja tunteeks kukaa muu samanlaisii juttui... veikkaan et ne on ihan kulman takana, kuha päästää vähä irti vanhasta ja uskaltautuu lapsen innolla tutkimaa tätä ihmisyyden olemust.

Tää asia on ollu yks min tähänastisen elämän suurimmist haasteist kaikkine kamaluuksinee ja ihanuuksinee, nimittäin äitiys. Mie en oo koskaa voinu sietää lapsia, oikeestaa mie oon inhonnu niitä aina. Jos mult olis kysytty, ni oisin aina vaa sanonu et ei vielä, en oo viel valmis. Ja niin oisin todennäkösest ajatellu loppuu saakka.

Kuitenki, näin kävi, et minust tuli äiti. Ennen mie luulin, et on ihmisiä jotka on vähä niiku luotu äidiks ja toisia taas ei oo. Siks mie vähä pelkäsin et mitä täst oikein tulee, ku mul ei ollu mitää kokemust lapsist. En ollu koskaa hoitanu ketää pikkusisaruksia enkä muidenkaa lapsia ja en tienny niist mitää. Myöhemmin ymmärsin, et ketää ei luoda äidiks enempää ku toisia, vaan äidiks kasvetaa siin samal. Ja se, et mie en tienny mistää mitää oli hieno juttu. Se anto mulle mahollisuuden ottaa kaikki vastaa just sellasena ku ne tulee. En oottanu enkä olettanu mitää, joten en myöskää pettyny mihinkää. Menin vaa hetki kerrallaa ja otin vastaa mitä tulee. Ja meen edellee.

Kyllähän se kaiken muutti, käytännös. Se vei vapauden tehä mitä huvittaa millon huvittaa. Se on ollu kaikist suurin haaste mulle. Et on jotain, joka sitoo minut johonki ja siin on pakko olla vaikka kuinka vituttais. Ei saa enää yhtäkkii tehä mitä haluu ja millon haluu. Oikeestaa ei voi tehä paljo mitää millon haluais. Mulle se teki lopulta vaa hyvää, koska ilman tätä oisin tuskin koskaa pysähtyny paikalleni tarpeeks pitkäks aikaa ja ymmärtäny itestäni näin paljon. Toinen yhtä iso haaste, josta nykyää osaan myös olla kiitollinen, on se miten paljon oon oppinu kärsivällisyyttä. Mie oon aina ollu tosi temperamenttinen ja oikeest en oo koskaa halunnu lyyä ketää turpaa yhtä monta kertaa ku tota lasta. Kuulostaa karulle, mut näin se on.

Mulle on myös ainaki osittain haasteellista ite se lapsen kans oleminen sen takii, ku mie en tykkää yhtää leikkiä lasten kans. Sitä oon pitkää pohtinu et mikä siin mättää. Puuttuuks minust jotain, onks jotain liikaa, vai tykkääks osa ihmisistä vaa enemmän luontaisesti siitä ja osa ei. Tän asian luulin muuttuvan lapsen syntymän myötä, mut niin ei käyny. 

Joskus myös minuu ihmetyttää ihmisten tapa tehä lapsista vähä niinku "objekteja" tai "harrastuksia". Et ne on niiku jotain asioita eriksee. Ja et äitiys on joku tietty rooli, joka täytyy ottaa tai sit näyttää jotenki vääränlaist esimerkkii. Ihmisiin, jotka on äitejä tai isiä, suhtaudutaa välil jotenki eri lailla, ihan niiku ne ei ois tavallisii ihmisii. Muistan itekki ajatelleeni samoin ennen. Mut mie en oo ainakaa muuttunu yhtää mikskää.

Minust lapset on ihan tavallinen, elämää kuuluva asia. Ne on lajitovereita ja minust niit pitäis kohdella sen mukaa, ei alkaa elää niiden kautta tai rakentaa elämää täysin niiden ympärille. Ne on pienii ihmisii, joiden kans pitäis olla ihan samal lail oma ittensä ku olis kenen tahansa kans. Ei niille tartte rakentaa mitää omakotitalo-farmari-koira-kissa-mukamas-idylliä. Tottakai perusturvasta pitää huolehtia. Siin ne kasvaa ja oppii vierellä ja kyselee. Niiden edes pitää näyttää kaikki tunteet, itkeäkin. Kertoa miks näin tapahtuu, ei piilottaa sitä suojellaksee joltain. Antaa niitten satuttaa ittesä tippumalla tuolilta ja kertoa miks näin tapahtu.

Nyt vast ku Milo on 3,5v, mie alan nauttia äitiydestä enemmän. Oleminen on vähä vapaampaa ja sen kans on kiva keskustella ja kuunnella sen juttui. Mie en oo mikää muumimamma, mut tietenki rakastan tota lasta yli kaiken ja pidän siit hyvää huolta. En ehkä jaksa paljon sen kans leikkiä, mut kuuntelen sitä, halin ja suukotan senki eestä. Pidän huolta et se pysyy terveenä ja saa nauttia elämästä! Ei hitto, vessast kuuluu: "KAKKA ON VALMIS!" Nyt on mentävä...

Mie oon viime aikoina miettiny ihan hirveest sitä oman jutun löytämist. Mie oon aina ihmetelly sitä, et monet muut ties jo tosi nuorena mihin ne haluu mennä ja mitä tehä. Niil oli selkeet suunnitelmat ja minuu hirvitti se, et pitäis tietää jo nyt et mitä mie elämält haluun. Ja nyt vast alkaa valkenemaa, pikkuhiljaa.

Olin eilen min lapsuudenkaverin Piian luona pitkäst aikaa. Istuskeltii ja juteltii hirveest kaikkee. Sen piti valita oma suuntautuminen opiskeluissa neljäst eri vaihtoehost ja pohdittii siin et mikä olis kiinnostavin. Opettaja oli käskeny miettii hyvin tarkkaa sitä suuntaumist. Niitä siin sit mietiskeltii ja ruvettii keskustelemaa niistä. Muut vaihtoehot oli ihan kivoi, mielenkiintosii ja tulevaisuutta miettien työllistymisen kannalt varteenotettavii. 

Kuitenki, ku tultii tähä viimesee vaihtoehtoo, oli meininki ihan eri. Piia juoks kaivamaa kansiot esii ja liekityttii selittää aiheest ihan täysil. Keskusteltii asiast ja huomasin, miten koko huone muutti olemustaa sen fiiliksen perusteella mikä siit innostuksest tuli. Ensin pöydän ääres istu koulusta ja lapsista stressaantuneen olonen, tietokoneella pelaavaa aviomieheesä kyllästyny jumittava olento, joka muutti täysin muotoaa muutamassa minuutissa. Yhtäkkii se ei menettänykää hermojaa lapsii, sen kasvot loisti ja ukkoki sai suukkoja vaa ohimennessää. Ei kyl mulle ainakaa jääny epäselväks, mikä se vaihtoehto niistä suunnista olis. Opettaja saattas sanoo järki, mie kyl sanon että tunne. Just tollanen, joka heijastuu kaikkee. Ei tartte kahta kertaa miettiä onko tää min juttu vai ei. Lopult tultii siihe tuloksee, et paras palauttaa paperit ja antaa palaa!

Tässä valmis media-assistentti vuonna 2006. Täs kohtaa viel luulin tietäväni, vissii useemmassanki asian kohal, jotain.

Luulin aina ennen, et se oma juttu täytyy löytää valmiist vaihtoehoist. Nyt mie alan kuitenki ymmärtää, et meille kaikille se ei löydy sielt. Mut yhen jutun mie oivalsin. Siin samalla, ku Piia innostu, mie ite innostuin ihan yhtä paljon. Mie olin ihan mielissäni siin vieres, en voinu lopettaa hymyilemist. Mie olin siit yhtä lailla ihan liekeis! Tajusin, et tähän liittyy se min oma juttu. Mie sain auttaa Piiaa oivaltamaa oikean suunnan ja kuuntelemaa sydämensä ääntä. Se oli mahtava tunne. Tätä mie haluun lisää. Mie haluun auttaa ihmisii kuuntelee sisintää, vähentää asioiden järkeistämist vanhojen kaavojen mukana ja löytämää sen täs elämäs mist nauttii koko sielullaa. 

Sellast ammattii tai tutkintoo ei opeteta missää koulussa. Paitsi tietyst elämänkoulussa. Tää on sellanen juttu, mihin voin laittaa sen oman uniikin kädenjäljen. Ei tarvi eritellä eriksee työ -ja yksityist persoonaa, vaan voi olla just se oma ittensä, myös virheineen, ja ottaa käyttöö ne vahvuudet mitä minus on. Ei tarvi opetella ulkoa jonkun toisen kirjottamaa tekstii, niiku kouluissa, vaan voi oman kokemuksen pohjalta ja kautta luoda jotain täysin uutta. Jos ei jotain löydy laatikoista, paras ettiä niitten ulkopuolelt. Mikä mahtava juttu täst viel jonain päivänä tuleekaa! Se, miten, jääköö universumin huoleks. Ite en oo kovin hyvä muutenkaa nois organisointihommis.

Tajusin myös, et sen takii mie oon niin mutkasta ja kuoppasta tietä täs käyny läpi omien tunteideni kans, jotta voin joskus valjastaa sen voimaks. Enhän mie voi opettaa muita käsittelee tunteita, jos en ite oo käyny omaa paskaani läpi. Oon niin kiitollinen ja innoissani, et oon saanu jostain viimenää kiinni ja alan pikkuhiljaa saaha selville mitä min kuuluu tääl elämäs tehä. Hihiii!!!

Mie oon aina tykänny valokuvailusta. Myös kuvailu on kivaa, mut jostain syyst oon aina päätyny kameran etupuolelle lopult. Siisteintä on ideoida kaikkee ja keksiä missä kuvaillaa ja millasis asusteis ja asetelmis. Täl kertaa mie sain olla kohteena rakkaalle ystävälleni Sirpalle, joka otti minut studioo malliks. Oli huippuu ja tosi helppoo tehä yhes ku oli niin hyvä kuvaaja ja ohjaaja mulla. En ees muistanu miten siistii ja hauskaa tää on. Oltii molemmat iha innoissaa! En malta oottaa et näen loputki kuvist, kuha jälkikäsittely valmistuu niihinki, mut pakko oli laittaa tänne nähtäville jo nyt osa.

(C) Sirpa Siik

Minust on siistii lähtee aina käymää jossain, ihan mis vaa, ku joka kerta oppii lisää itestää. Helppohan se on pitää tasanen mieli ja pysyä tietosena ja itsevarmana kotona istumalla, ku ei lopult oo enää haastetta ku ei tuu mitää stimulaatioo ulkopuolisist asioist. Siks täytyy oppia pitämää se rauha ja läsnäolo olosuhteist riippumatta. Ja mikä ois parempaa harjotusta ku lähtee ulkopaikkakunnalle uusien ihmisten ja paikkojen keskelle.

Myö oltii viikonloppuna Maijun ja Juuson kans Tiian tupareissa Jyväskylässä. Kaikist parast ois minust viettää aikaa yhes ihan täysin naturally high, mut ku tää meininki on niin usein vielä tätä samaa, ni kaljaahan siel juotii. Nykyää tulee onneks suht harvoin kyl sitä kitattua. Samoja asioita sitä voi touhuta oikeas seuras ihan yhtä lailla selvinpäin, viel hauskemmin ja paremmin itseasias. Hyvii keskustelui, oivalluksii, tanssia ja naurua. Sitähän siel kyl nytki oli. Ja luonnollisesti, taksilla baariin. Perus.

Oli ihan hauskaa kyl, mut tietenki ku menee ihmisten keskelle ni asiat muuttuu. Siel oli älyttömäst porukkaa ja aloin oikein tarkkailemaa itteeni. Et milt minust tuntuu ja mitä tää meininki nostaa minust pintaa. Ainaki huomasin, et itsevarmuus laski heti ku huomasin jääväni vähä ulkopuolelle porukast. Heti ku ihmiset ei pidä yhtä isossa väkijoukossa, ni tulee tietyl tapaa turvaton olo. Sitä ei oikein tiiä mihi sitä kattelis ja mitä siin tekis. Sitä ei jotenki ilmeisest koe olevansa tervetullu. Mulle tuli ainaki sellanen olo, et haluun täält pois.

Sit huomasin et mieles rupes pyörimää kaikkii ajatuksii siitä, miten kaikil muil on ja mul ei. Maiju ja Juuso herätti minust ulkopuolisuuden tunnetta ja tunsin olevani jotenki yksin, ku toiset on koko ajan lempimäs siin vieres. Vaikka en ollu yksin, ni olin yksinäinen siin tilas jotenki. Eikä ollu siitkää kiinni et oisin jääny konkreettisesti ulkopuoliseks, se oli vaa tunne joka heräs minus.

Sit mie huomasin myöhemmin sellasen jutun, et jotenki vaistomaisesti aloin katella miehiä. Siel oli hirveest hyvännäkösii poikii. Kuitenkii, sen sijaa et oisin hyväl mielel tsiigaillu niit siel, ni minuu rupes ahistaa, masentaa ja tuli surullinen olo. Osittain siks, et tunsin itteni taas jällee niin huonoks, etten viitti ees lähtee yrittää mitää ku tuun kuitenki torjutuks. Uutena juttuna huomasin kuitenki, et suurimmaks osaks sen takii, et mie en halua. Mie en saa siit yhtää mitää.

Joskus tulee kännis sellanen olo et ois kiva vähä jotain jonkun kans hassutella, eikä siin mitää vikaa ookkaa, jos se tapahtuu rakkaudellises ilmapiiris. Mut se on ihan eri asia ku päihtyneenä jossain baarissa. Siin vaihees tajusin, et jotain sillä koittaa täyttää. Vaikka tietää tavallaa, et se on hetken pelastus ja täyttymys, ni lopult se ei oo mitää muuta ku säälittävä yritys koittaa täyttää jotain tyhjää sisältää. Siin vaihees oli todellisii vaikeuksii niellä sitä, et miehän oon just nyt yks niistä.

Sit minuu alko jo vituttaa se, et mie haluun metsästää jotain miehii, mut inhoon koko ajatusta pohjimmiltani, mut silti mie haluun. Haluun, mut en haluu haluta ja suutun siit itelleni et haluun joka tapaukses. Huomasin, et se kertoo jotain minust. Mie oon joltain osin vajaa ja koitan täyttää sen jollain ulkopuolisella. Se on kuitenki ihan turhaa koittaa täyttää jotain sitä kautta. Joten, mie hyväksyin tunteeni ja annoin itelleni luvan tuntea näit tunteita. Taas yks niin hieno kokemus, joka näytti mulle jotain uutta minust. Nyt voin keskittyy siihe oleellisee, eli tutkia sitä miks minust herää tälläsia tunteita, jotta voin kehittyä tält osin ja ens kerral nauttia vastaavanlaisest tilanteest ja pitää vaan hauskaa pyyteettömästi, taas askeleen eheämpänä Viivinä!

Seuraavana iltana luettii yhes iltasaduks Eckhart Tollen Läsnäolon Voima -kirjaa. Sieltä tuli ku tilauksesta samasta aiheesta juttua. Mie oon tähä asti jostain syyst välttyny lukemast tätä kirjaa, mut nyt se täytyy kyl lukee kannest kantee. Niin hyvää settiä sieltä tuli. Se toimi ihanana muistutuksena muun muas rakkauden tunteen todellisest olemuksest ja miten kaikki kietoutuu lopulta sen ympärille täs ihmisen kehitykses.

Mie oon pohdiskellu vähä ystävyyttä täs. Se mikä oli ennen ihan itsestäänselvää, ei yhtäkkiä enää ookkaa. Ku kaks ihmistä muuttuu, kasvaa ja kehittyy eri suuntii, ni voi olla vaikea pidellä toisesta kiinni. Ja mie oon sitä mieltä ettei kannatakaa, väkisin.

Se et osa ennen niin pysyvält ja ikuiselt tuntuvist ystävyyssuhteist kariutuu tai vähintääki muuttuu, on oleellist oman kehityksen kannalta. Jokainen meist painii omine kehitysaskelinee eteepäin ja siin vaihees ku ei toistaiseks pysty enää yhes kehittyy enempää, on parempi laskee irti ja ymmärtää et näin tän nyt kuuluu mennä. Se mikä ennen yhdisti, on jommankumman tai molempien puolelt muuttunu. Se ei oo paha asia, eikä mikää petturuuden teko toista kohtaa. Sehän ei myöskää tarkota ettei enää koskaa oltais missää tekemisis. Mist sitä tietää vaik viel jonain päivänä parhaat ystävät. Muutos on kuitenki pakollinen, jokaisel elämän osa-alueel, jos haluu oikeest ruveta pöllyttää vanhaa pohjaa ja luomaa tilalle uutta.

Mul se on ainaki menny just niin, et sitä tahtii ku ite on muuttunu, ni iso osa ystävistä jotka oli ennen tosi läheisiä, onki yhtäkkii ihan vieraita. Mut tää on väistämätön yhtälö, ku sisäinen minä muuttuu, pakostihan se vaikuttaa myös ulkopuolee. Se Viivi mikä aina ennen olin, onki saanu uuden muodon. Yhtäkkii ei enää kiinnosta ne samat jutut mistä aina jauhetaa. Kaipaa jotain enemmän, jotain syvempää perspektiivii. Ja ku huomaa, et täshä aletaa olla ihan eri aaltopituudella, ni eihän se keskustelu oo kauheen hedelmällist enää.

Minust on tullu aika ehdoton tän asian suhteen. Jos minuu ei kiinnosta olla tekemisis, en oo. Oon huomannu et se on terveellistä. Turha se on jäähä siihe vanhaa jauhamaa, jos tuntuu et siit ei saa mitää uutta irti. Mieluummin suuntaan energian sinne mis tuntuu hyvältä olla, mis voi kehittyä, mis saa eniten iloa, naurua ja uutta näkökulmaa asioihin. Sellasee mis kaikki osapuolet saa ja antaa koko ajan eikä asiat junnaa paikallaa. Pitää osata ottaa vastaa ja antaa rakentavaa kritiikkii, oikeest auttaa sitä toista huomaamaa omat kehityskohtansa ja ottaa kiitollisena vastaa se toisen objektiivinen palaute, eikä pettyä siitä et se toinen ei ookkaa samaa mieltä. Lohduttaa ja auttaakki voi monel tapaa. Usein jopa toimivampi tapa kun sympatia, on vääntää vähä sitä veistä siin haavas tai kaataa vettä myllyy jos vituttaa. Se on semmonen hellä potku persiille ettei jäähä tulee makaamaa. Täys rehellisyys on myös tärkeää, niiku seki, ettei oleta mitään. Tottakai kaikki tää täydellä rakkaudella.

Mut tietyst tälläsen ystävyyden rakentaminen voi viiä aikaa. Joskus se kyl saattaa syttyä ihan helpostikin, niiku rakkaus yleensä. Mut siltiki, se et se pääsee syvenemää sellasille leveleille, et siit saa kaiken irti vaatii pitkäjänteisyyttä. Ja se tulee tietenki luonnostaa, jos kiinnostus siihen on molemminpuolinen. Mie ainaki tarvin ystävyydeltä aikaa ja paljon. Se ei riitä, et käydää kerran kuukauden tai edes viikos kahvil, vaihetaa kuulumiset ja se on siinä. On ihanaa, ku voi maata vaikka viikon toisen sohvalla ja vieläkää ei tunnu silt et haluis päästä eroon "vieraista".

Tietyst tää meijän kulttuuri, joka ei oo kovin yhteisöllinen, tekee täst hankalampaa. Ydinperhe-meininki kaikkine velvollisuuksinee verottaa. Onhan se mukamas hankalaa, jos parhaan ystävän uus poikaystävä on perseest tai jos se on vaikka alottanu uuden rakkaussuhteen, ni helposti heittää ne bestikset menemää. Ei ne vissii kovin bestiksii lopult ollukaa, ku vähä miettii. Ois ihanaa ku ihmiset eläis yhteisöis, jois kaikki tuntis kaikki, ei tarttis peitellä mitää ja rehellisyys kukoistais. Sellast kiitos!

Kukaa ei varmasti oo eri mieltä siit asiast, et täs elämäs on tärkeintä ja antoisinta läheiset ihmiset! Sellaset joiden kans voi todellaki paljastaa kaiken, heikkoudet ja vahvuudet, pelkäämättä arvostelua. Mie suuresti ihmettelen, et kaikist tärkeimmän asian, todellisen ystävyyden, takia ei muuteta toiselle paikkakunnalle, toisin ku parisuhteen tai työn takia. Asutaa kaukana perheistä ja ystävistä, minkä kustannuksella?! Just sen kaikist tärkeimmän ja antoisimman. Vietetää suurin osa ajasta kuitenki jossain muualla ku siin mis oikeest on hauskinta, siisteintä, vapainta. Ja sitä se on, ystävyys, parhaimmillaa.

Nyt on ollu yllättävii fiiliksii viime päivinä. Oon ruvennu siis kohtailemaa täs syvimpiä ongelmiani ja oppejani täs elämäs, eli huonoa itsetuntoa. Se on kouluttanu minuu koko elämän. Viel on pitkä matka siihen et voi oikeest kattoo peilii ja rakastaa täysillä sitä otusta mikä sielt kattoo.

Koko ajan pukkaa tietenki elämäs vaik millasta haastetta, mut yleensä meil on yks tai muutama sellasta isoa pääteemaa elämässä. Usein ne on just lapsesta asti taustalla vaikuttaneita traumoja tai sit jossain menneisyydessä muodostuneita möykkyi, jotka kasvaa lumipalloefektist matkan varrel, ku ne kytee siel sisäl käsittelemättöminä. Monet niist tungettu niin syvälle, et ei niit edes tiedosta. Mut sit ku ne tulee ylös pimennoista, on elintärkeetä olla sivuuttamatta niit.

Tiesin, et tää ongelma on yks pääteemoista mulla, mut se on yllättäny minut ihan täysin nostamalla pintaa sellasia tuntemuksia, et voi helevetti. Tuntuu kamalalta myöntää et itestää voi kummuta tälläsii tuntemuksii, mut ei auta kieltää, se se vasta oiski ku rupeis itellee valehtelee. Ei onnistu multa enää.

Täst läks.

Mul ei oo täs elämäs ollu mitenkää hedelmällinen rakkauselämä (ei tosin suuresti ihmetytä ku kattoo ylläolevast kuvast millaset lähtökohat). Siis paljon erilaisii kokemuksii on ja paljon tunnetta, mut suurin osa on ollu jonkunlaisen sydänsurun, menettämisen tai sen pelon sävyttämää. Näin jälkikätee on tietyst kiitollinen menneist kokemuksist, joista oon ymmärtäny oppia lopulta sen sijaa et oisin jääny rypemää niihi. Joskus ku kattoo omaa elämää taaksepäin ni se tuntuu ku kattois jotain kunnon draamaelokuvaa. Niin hienoja kuvioita. Nykyää välil tuntuu et elämä on vähä liianki harmonista, et jos nyt tulis jotain äksönii edes.

Aiemmin en ilmeisest oo ollu valmis ottamaa näit juttui käsittelyy. Yleensä niille tulee oma aikansa, ja tän aika on nyt. Siks minuu vastaa tulee nyt tietyt jutut, nostamaa pintaa minus nää tunteet, et voisin siirtyy eteepäin. Mut nautin matkasta isolla mielenkiinnolla ja otan vastaa kaikki mitä tulee.

Yks ilta kattelin Maijuu ja Juusoo sohvalla ku ne kuherteli siel sylikkäin, naureskeli ja katteli toisiaa silmii. Pelailin tietsikalla jotain mahjongia ja yhtäkkii minus rupes nousee ulkopuolisuuden tunnetta. Mie oon katellu noit kahta jo jonku aikaa, ja ei mitää, oon ollu vaa vilpittömästi onnellinen niiden puolest. Nyt se tunne pukkas kuitenkii yhtäkkii niin isoks, et repesin yhtäkkii itkemää ku pien lapsi. Yhtäkkii mie itkin sitä, et miks vitus mie oon aina yksin?! Mitä ihmettä.

Yhtäkkii tunsin itteni niin paskaks ja huonoks, pieneks, yksinäiseks, rumaks ja säälittäväks. Siin tuli viel joku rakkausbiisi taustal ja paruin et miten kukaa ei koskaa vois tuntea mitää sellasta minuu kohtaa, et miten mie oon AINA se joka jää ulkopuolelle, yksin tai muuten vaa kakkoseks.

Saman efektin aiheutti tässä yks ilta ku Milo huus keittiös jotain ja samaa aikaa luin feisbuukin tsätistä ku Juuso ja Maiju suunnittelee yhteist yökyläilyy. Saman tien mielee hyppäs näiden kahen asian assosiaatio: mie jään yksin. Miks ihmees mie voisin olla minkää arvonen kenellekää? Oivalsin, et tää juttu oli suoraan oikeest elämäst, minut on jätetty ton huudon takia yksin joskus, konkreettisesti. Miks joku jäis kuuntelemaa jotain lapsen huutoo, jos on mahollisuus poistuu paikalta, AINAKAA min takia. Samal ymmärsin, et tää asia kertoo suoraa siit, mitä mie tunnen sisälläni. Pidän ite itteäni paskana, huonona, pienenä, rumana ja säälittävänä. Min sisällä pien laps kiukutteli ku ei oo tullu kuulluks. Taas kerran se näytti mulle vaa peilistä muiden ihmisten kautta suoraan, et hei, opetteleppa arvostaa itteäs.

Tähä tultii.

Kyl mie sen oikeest tiiän, et mul on ihan älyttömäst annettavaa, nii rakkaudes ku ystävyydeski.  Mut jos tälläsia pieniä muistutuksia ei tulis, ni en välttämättä koskaa käsittelis noita syvimpiä paskoja mitä jonneki sisälle on jääny aikoinaa. Ja nyt kun oon tarpeeks vahva ottamaa ne vastaa, ni vaik aikamoisii tunneryöppyi tuleeki, ni voi olla vaa ilonen siitä, et saa niistäki viimenää voiman käyttöö tulevaisuutta varten. Kamppailkaamme kaik yhes, kannustan ottamaa vastaa mitä elämä lykkääki käsiteltäväks. Hienoi ja voimaannuttavii juttui poikii ku vähä kuras ryömii välil! T. Mato

Mie löysin itestäni kuvan joka on otettu suunnillee 3,5 vuotta sit.

Jos mikää ei ois muuttunu... ei ees uskalla visioida milt näyttäisin tänä päivänä. Mitää muuta ei voi oikeestaa sanoa ku et hyi vittu. Ja kiitos, kaikest siit mitä on nyt.

Tuli taas tunteista mielee. Yks asia minkä oon huomannu itteäni (ja muitaki samaa matkaa kulkevii) tutkailtuani, on et ku alkaa elämää enemmän sydämel ku järjel, tapahtuu hurjia. Nimittäin tunteet, jotka saatto ennen olla tosi laimeita, tuleeki hirveen vahvana. Ja ku se kerran aukee, ni sitä ei saa enää kiinni. Sielt ne tulvii, halus tai ei. Hyvät ja pahat setit. Ihanaahan se on! Mut ku sitä rohkeutta aina tarvittais niiden näyttämisee erilaisis tilanteis, ni kyl ne haastaa myös aika lailla.

Oon huomannu sellasen efektin, et jos niit tunteit ei näytä niinku ne on, ne muuttaa muotoaa. Mut niit ei pysty tunkee sisää takas. Esimerkiks, kun tapaat ihmisen johon oot rakastunu, ni tottakai oot siit ihan helvetin innoissas. Sama pätee tietyst mihi tahansa tilanteesee tai asiaa mist oot innoissas. Mutta, kun yhteiskunnan sosiaalisii "sääntöihin" tulee useimmiten taivuttua enemmän tai vähemmän vielä, et ehkä näytä sitä intoas ihan täpöllä vaan ehkä koitat vähä olla cool ja pidätellä sitä. Käyttäytyy niiku kuuluu, eihä aikuinen nainen voi käyä hiihittää, intoilee ja punastuu siin. Tai jos käy, ni mikskä se leimataa. Ei ainakaa arvostettavan rehelliseks ja vallottavan avoimeks. Eli toisin sanoen, ei voi näyttää toiselle ihmiselle todellisii tunteita, vaan pitää esittää. Siin vaihees, ku koitat peittää sitä innostusta, se muuttuu ahistukseks. Se pakkautuu niin pahaks, ettei pysty enää olemaa normaalisti vaan tulee pahimmillaa paniikkikohtauksen omaset oireet.

Oikeest, jos ilmasis vaa sen kaiken rakkauden määrän toiselle ihan avoimesti. Mut pelko siitä mitä muut ihmiset sinust ajattelee, voittaa usein. Vielä vaikeamman siit tekee, jos siihen tilanteesee liittyy joku kolmas ihminen, joka kattoo paheksuen sitä. Miten esimerkiks, jonkun ihmisen egoon perustuva sisäisestä epävarmuudesta kertova mustasukkaisuus, voi niin helpost pelästyttää ja estää meitä ilmasemasta ja ottamasta vastaa niin kaunista asiaa ku rakkauden tunne ja kaikki se kauneus mikä siihe liittyy. Ja siitäki vois kaikki oppia itestään paljonki.

Sama juttu, jos koitat tehä vaikutuksen johonki ihmisee, ni pitää olla tarkkana ettei se vaa luule et oot liian innoissas. Ettei se saa tietää, et oikeesti fanitat sitä ihan kympillä, vaan kannattaa olla mahollisimman vaikeesti tavoteltava ja esittää mieluummin ettet välitä ollenkaa. Mitähän sil luulee voittavansa, et piilottaa kaiken hyvän ja vaan sen takia, ettei se toinen luule, korjaan, saa tietää mitä tunnet jo joka tapaukses. Ei oikeestaa voi olettaa saavansa takas mitää kovin aitoa, jos luulee voivansa pelata jollain laskelmoivalla taktiikalla itellee jotain. Kuinka paljon kauniimpi asia oikeesti on nauraa sydämensä pohjasta kovaa äänee ku seisoa coolisti nurkassa epävarmuus loistaen kilometrien päähän? Kuin kaunista ois oikeesti mennä kertomaa tai kuulla joltain tuntemattomalta ihmiseltä et rakastan, mitä ikinä rakastaakaa siinä just.

Sit ku tähä soppaa lisää vielä ihmisten näennäisen eriarvosuuden. Jos sie oot vaik joku korkea virkamies tai julkkis, kuin suureks se ego sit kasvaa helpost. Ja kuin suureks samalla se kynnys olla aito ja ottaa vastaa sitä aitoa kasvaa. Kuinka vaikeeks nää kaikki mielen lumoavat ja vangitsevat kiemurat tekeekää täällä meijän kaikkien yhteises maailmas sen, et voitais antaa toisillemme kaikki se rakkaus ja hyvyys mitä ansaitaa. Aamen, prrrkele!

Maiju oli meil viikonlopun ja nyt on taas noussu uusia juttuja ja pohdintoja pintaan. Vaik on nää kyl aina nostellu päätää, mut nyt ne on jostain syystä erityisesti tässä. Ihan mahtava viikonloppu takana ja joka kerta se sisältää myös enemmän tai vähemmän paskojen asioiden fiilistelyä. Otan ne aina kuitenki vastaa mielelläni, koska on hiton siistii oppia itestää aina lisää.

Yks suurimmist haasteist mitä mul on, on se et min on vaikee näyttää tunteita muitten ihmisten läsnäollessa. Kaikist vaikein on itkeminen. Siis ei sellanen itkeminen jossain dramaattisessa tai surullisessa tilanteessa, niissä se on niin luonnollista (kaikkien mielestä) et se on helppoa, se menee sopivasti siihen boksiin mihin se "kuuluu". Mut herkistyminen, missä tahansa tilanteessa, se tuntuu mahottomalta. Nykyää mie tunnen niin vahvasti asioista, hyvist ja pahoist, et itken ja nauran monta kertaa päivässä. Itku tulee niin pienist asioist, et jos uskallan antaa tunteiden virrata vapaast, ni itken varmaan kymmenisen kertaa päivässä. Siis en tarkota mitää vollottamista, vaikka sitäki on, vaan herkistymistä. Etenki kauniit ja positiiviset asiat itkettää. Jos joku sanoo jolleki vaik jotain kaunista, pientäki, ni herkistyn heti. Tai jos kuulen jonku hienon biisin, ni herkistyn. Saatan herkistyä selittäessäni tai lukiessani jotain positiivist tekstii. Yksin se ei haittaa, koska pystyn tuntemaa, mut ai saakeli jos joku, kuka tahansa, on samas tilas.

Ennen tätä tää asia ei oo minuu häirinny oikeestaa ollenkaa, koska luulin et sen kuuluu olla näin. Ei tunteita tarvi näyttää. Äiti on iskostanu aika vahvasti minuu kuinka turha itkeminen ja herkistyminen on teatraalista ja naurettavaa. Min päähän on jääny soimaa lause "mitä sie siin esität oikein?" jos oon sattunu joskus nuorempana herkistymää jostain niin sanotust turhast asiast. Sielt lähtien on aika pitkälti tullu peiteltyä tunteita. Koska se on typerää, huomionhakusta esittämistä. Ja näin se on ollu mulle. Kuinka paljon sitä onkaa sulkenu sisällee.

(c) Sirpa Siik

Tänä päivänä, se on helvetillinen haaste. Nyt ku tajuan, et asia on ihan täysin päinvastoin. Se opittu asia ja uskomus on vaan niin syväl minus, et välil tuntuu toivottomalt. Yks esimerkki, itseasias tältä päivältä, oli kun Maiju touhuili tos jotain pakkaushommia ja mie kuuntelin biisiä koneelta. Se biisi oli minust niin kaunis, onnellinen ja hieno, et minuu itketti. Taas vaihteeks blokkasin sen tunteen ja nielin sen itkun. Sit huomasin, etten ees pysty sanomaa sitä asiaa äänee, et nyt itkettäis mut en pysty itkemää. Se etten pystyny sanomaa sitä, enkä itkemää taaskaa, rupes vituttamaa niin paljo et päätin sanoo sen väkisin. No, siin vaihees oli taas ihan turha enää itkeä, koska se ois ollu liian helppoa. Olin lavastanu sen tilanteen jo liian helpoks sille, se ei enää tulis spontaanisti.

Haluun pystyy itkee ilman mitää perusteluja tai selkeäst näkyvää syytä. Just siellä ja just sillon ku siltä tuntuu, välittämättä siitä onks tilanne sille esimerkiks sosiaalisest sopiva vai ei. Haluun et siihen ei takerruta. Ihailen sellasia ihmisiä jotka siihen pystyy. Voi selittää ihan fiiliksis jotain juttuu ja sen sijaa et peittäis sitä pelottavaa herkkyyttä aina helppoo, tuttuu ja turvallisee suojanaurahduksee, antais sen itkun tulla ja mennä, yhtä helpost ku nauru tekee. Itkeminen ei oo negatiivinen asia, vaik se siks usein mielletää. Sen takii se on jotenki pelottava ja iso juttu jos joku itkee, etenki julkisesti. Oikeest se on vaa kaunis tapa näyttää suuri tunne, hyvä tai paha.

Kai se on vaa kohdattava se tilanne sellasena ku se on. Tiiän, et siel piilee hirveest voimaa, ku vaa uskaltais. Taas tullaa tähä, mitä mie oikein pelkään. Mikä on pahin mitä voi tapahtua? Ei mitää kovin pahaa. On tää ihmismieli hassu, käyttää pelkoa tosi kätevästi. Se ei vaa viel tiiä, et mie oon selvillä sen kiemuroist ja aion selättää sen. Askel kerrallaa pääsee perille.

Oli pakko kirjottaa täst kokemuksest, se oli niin jännä. Oltii Maijun luona Heinolassa ja päätettii kokeilla TANTRAA. Tantrast tulee ekana mielee tietenkii tantraseksi, mut ku ottaa vähä enemmän selvää ni siihen liittyy paljon muutaki. Se on kahen ihmisen välistä energianvaihtoa. Siin opetellaa kattomaa toista silmii ja rikotaa jäätä ihan kunnol, katotaa vähä niiku toisen sieluu. Myö päätettii, et vaikka kuinka ahistais, ni sit ei saa irrottaa eikä kattoo poispäin.

Ja jumalauta se oliki vaikeeta. Asetuttii Juuson kans hoitopöydälle istumaa jalat ristis vastakkain, molempien toinen käsi toisen sydämen kohalla ja toinen käsi toisen käden päällä oman sydämen kohalla. Perustuu siihe että kosketetaan toisen sydänchakraa. Tää oli joku perusharjotusjuttu tantran alkeista.

Sit ruvettii kattoo silmii. Ei menny varmaan ku pari sekuntia ku alko kasvolihakset väpättää. Vähä tuntu jo vaikeelta ja teki mieli kääntää katse pois. Sit alko suu väkisin vääntyä hymyy. Alko pikkuhiljaa kädet täristä, ku alko mennä mukavuusalueen ulkopuolelle niin pitkä katsekontakti. Sydän hakkas ja kädet rupes hikoomaa tosi paljo.

Sit revettii molemmat ihan täytee nauruu. Sääntönä ku oli, ettei luovuteta, ni ei ollu kovin helppoo kattoo Juuson ulospäin pullistuvia silmiä ja koittaa olla siin vaa ku meinaa tukehtua siihe nauruusa. Sit ku se tilanne viel ruokkii itteää koko ajan, ku tietää ettei saa mennä pois. Tunteita nous kans erilaisia; ahistusta, vähä pelkoa, vaivaantuneisuutta mut samalla nauratti ihan järjettömästi.  Hirveä hiki tuli ja nauru vaa koveni. Katsekontakti kuitenki säily koko ajan ja aattelin et antaa nyt tulla mitä tulee, mie kestän tän. En oo koskaa kuullu Juusost samanlaisii äänii mitä siit lähti ton aikana, ku se nauro ja oikeesti ulvo semmosel lähes pelottaval korkeel äänel!

Vaikeaa se oli, mut lopulta sen kaiken räkätyksen, hikoilemisen ja kärvistelyn jälkee se alko tuntua jo helpommalta. Tuntu et ihan älytön määrä likasta ja tukkosta energiaa vapautu ja olo oli rento. Lopult se ei tuntunu enää yhtää pahalt kattoo silmii, ihan rauhassa. Oltii ylitetty se kynnys.

Kuinka kauan kestää semmonen tavallinen katsekontakti kerrallaa keskimäärin? Veikkaan et jotain viis sekkaa. Sen jälkee se alkaa mennä jo pelottavaks, taval tai toisel. Jos se ylittää sen rajan, alkaa ahistaa ja se muuttuu jollain taval "merkitykselliseks". Mikä olis tietenki hyvä juttu, koska se on mahtava tapa syventää kahen ihmisen suhdetta sekä kohdata omia pelkojaa. Mut usein se on liikaa, ku pelätää toisiamme. Mulle henkkoht, se on yks vaikeimmist ja pelottavimmist asioist. Siin on niin läsnä ja "paljaana". Ellei pysty pitämää päällä jonkunlaist, vaikka pientäki, roolia, sit se onnistuu. Mut siin vaihees se ei oo enää sama.

Mie suosittelen tekemää tän harjotuksen, ainaki kerran, jokasen ihmisen kans jonka kans aiot olla läheinen. Se on vaikeeta, mut se on sen arvosta. Se lähentää ja opettaa paljo ku sielt nousee jos minkäkilaist tunnetta sen aikana. Siin pitää vaa tosiaa uskaltaa heittää pois kaikki roolit ja upota siihe katseesee. Voi vaikka tyhjentää pään ja olla vaa läsnä, ilman et tuomitsee sitä tilannetta millää lailla. Rentoutuu ja antaa vaa mennä. Voi pitää itteää voittajana ku tähä pystyy. Meille se ainaki oli vaikeampaa, mut palkitsevampaa, mitä kuviteltii etukäteen.

Haastan teijät kaikki kokeilemaa samaa, simppeli juttu, mut voi yllättää ;)

Rupesin just miettimää, et jos yhtäkkiä kaikille meille kävis samat ku Jim Carreylle siin Liar liar-leffassa, et yhtäkkiä ei pystyiskää valehtelemaa ollenkaa. Pitäis puhuu täyttä totta, joka tilanteessa, koko ajan, eikä vois olla edes hiljaa. Voin kuvitella et siit tulis aikamoinen myrsky. Mut myrskyn jälkeen on poutasää!

Mieti, kuinka usein ite jätät jotain sanomatta. Siis ihan pieniä, merkityksettömiltä tuntuviaki asioita. Kaikki meist haluaa kuulla kaiken rehellisesti, kannatetaa rehellisyyttä, mut kuitenkaa ei toimita sen mukaa toisia kohtaa. Jos joku valittaa jostain asiasta ääneen, usein ihmiset reagoi siihen hyvin varovasti "kyl se siitä"-meiningillä ja usein viel heittää jonkun oman valitusvirren siihen päälle soimaa. Sit se valittaja taas sanoo jotain myötätuntosta siihen päälle ja kuinka ollakaa, molemmat tuntee vääristynyttä, mut lohduttavaa hyväksyntää toisiltaa ja samalla iteltää. Siit tulee sellanen noidankehä, jonka voi katkasta ainoastaa REHELLISYYS päin näköä. On paljon asioita mitä ei ite huomata tai tajuta itestämme. Hukutaa oman mielemme kiemuroihin, joten tarvitaan siihen muiden apua. Kuinka paljon helpompaa meil oliskaa jos jokainen puhuis kaiken rehellisest äänee toisille.

Raja on tietyst häilyvä siin kohtaa, et on helppo ruveta rehellisyyspäissää latelee ylimääräst paskaa toisen niskaa, ku oma olo on paha. Mut se ei oo tietenkää tarkotus, tahalleen loukata ja haukkua sen takii et puhutaan suoraan. Varmasti moni niin tekis kuitenki, se myös paljastaa tosi kätevästi kuinka paha olla sul on itellä sisällä. Samoin, jos loukkaannut siitä mitä toinen sanoo sulle suoraan, se osuu johonki arkaa paikkaa ja sul on saman tien tilaisuus kasvaa siin kohtaa. Kuinka iso lahja se ois sulle ja kuinka ison lahjan voisit antaa muille sillä. Se auttais uskomattoman paljon kehittymää. Muutos satuttaa, oli se mikä tahansa muutos, se tuntuu usein ikävältä ensin. Mut ilman sen kohtaamista, ei myö kehitytä.

Kuinka paljon se helpottaiskaa jokapäiväst sosiaalist kanssakäymist. Vois olla jokaisen ihmisen seurassa just tasan oma ittensä. Ei tarvis myötäillä, nyökytellä tai niellä mitää, vaan vois puhua kovaa äänee oman asiansa radikaalin rehellisesti. Moni ihmissuhde ja moni muu tilanne menis uusiks. Kuitenki, se olis parempi niin, koska jos on jotain sanottavaa, ei voi olla täysin oma ittensä ja se syö jostain kohtaa. Mitä järkee on olla jossain tai tehä jotain, jos ei oo täysillä mukana?!

Ero on huomattava, millanen fiilis on olla ihmisen seuras, jonka kans voi olla täydellisen rehellinen ja oma ittensä ja vertaa sitä valtaosaan sosiaalisist tilanteist mis ollaa päivän aikana. Kuinka helvetin hyvä on olla siinä, ku voi käydä ovi auki paskalla ja vaikka nauraa toisen vitutukselle. Se on just niin hienoa, et kannattaa tosiaa valita se rehellisyys ja heittää vähä vanhoi jämähtäneit energioi uusiks.

Toiselle on viel helppo valehella, etenki jos on siin hyvä, mut itellee ei. Sydän tietää kyllä, jos peittelet jotain. Mitä tahansa, pientäki. Se vaikuttaa väistämättä mielentilaa ja käytöksee. Ja lopulta, enemmän niit ihmissuhteit kariutuu rehellisyyden puutteesee.

Mie oon katellu sitä vierestä, tosi läheltä, pitkän aikaa. Nähny ne kaikki vaiheet, tuskaset ja ihanat. Kuunnellu siit juttui ja kaikes rauhas katellu sivusta ja muistellu miten hienoa se joskus oliki. Ajattelin, et se tulee sit ku tulee, joskus ku on sen aika. En oottanu sitä enkä ees halunnu sitä. Tein kuitenkin sen "virheen", et vahingossa suunnittelin itelleni millasen haluan...

Sit yks päivä, PAM! Ei vittu, mie oon rakastunu. Mie en tienny, en ees osannu kuvitella, saati sit olis voinu muistaa, milt se tuntuu. Koska en oo ikinä tuntenu tällästä. Sitäkää en tienny, mihin kaikkee rakkaus pystyy taipumaa.

Elämää oon ehtiny jo tovin tässä rakastaa. Se on välil ollu haasteellista, tietenkii, mut hyvin sen opiskelu sujuu tälläki hetkel. Oon lukenu jonku verran kirjoja, nähny elokuvia, opiskellu energiahoitoa... kaikkia sellasia juttuja joilla voi helpottaa näit elämän haasteit ja oppia ihmisyydestä vähä. Eihän kirjoist voi tietenkää suorii kokemuksii lukee, mut on niistä hyötyä ollu, jokatapauksessa.

Tää PAM oli kuitenkii sellanen, mistä en ollu lukenu etukätee. Menin taas luulemaa et ei minuu mikää enää yllätä. Yks tunne, jota ei pysty kuvailemaa, niin iso se on. En tienny et voi rakastua ensisilmäyksellä. En tienny, et rakkaus voi syttyä tietämättä toisest ihmisest yhtää mitää. Muutaku et siin se nyt on, oon vissii luonu sen siihen.

Tän jälkee oonki taas oivaltanu rakkaudesta, et miten iso käsite se oikeest onkaa. Ja kuinka pienenä se loppujen lopuks esiintyy ihmisten keskuudessa. Se on oikeesti ku sullottu johonki boksii joka kulkee mukana ja sitä käytetää aina silloin ku tilaisuus tulee ja silloinki hyvin harkiten, varoen ja peläten mitä seuraavaks tapahtuu. Se tukehtuu. Se ei toimi niinku se luonnostaan toimis.

Ensin mie aattelin et oon vissii seonnu. Mut hyvin nopeest tajusin, kuinka olin oppinu päästämää irti siitä tunteiden kontrollista ja kuinka vapaana annoinkaa niiden tulla ja mennä. Tajusin, et täs kohtaa rakkaus käyttäytyy just niiku sen kuuluu luonnostaa käyttäytyä; vapaana.
Jos sen päälle asetetaa kasoittain odotuksii, ehtoi ja pelkoi, ni ei se johdata. Se on vissii sit se kuuluisa sydämen ääni. Siks tää tilanne hämmensi, en ollu tottunu siihen et se onkii se tunne joka johdattaa, TÄSSÄKI ASIASSA, ei järki. En ehtiny, onneks, etukäteen punnita onko tää hyvä vaihtoehto. Rakkaus ei arvostele, se on kuitenkin kaikki niin paljon suuremmassa kokonaisuudessa, mitä ei edes pysty pieni ihmismieli ymmärtämää kunnolla.

Nyt ku tajuun sen, ni en ihmettele et ennen oli kaikki niin vaikeaa. Se mitä ihminen on tehny menneisyydessä, vuosia sit, eilen, tunti sit, äsken, mitä väliä. Miten se tällä hetkellä kokee elämää täällä, mitä väliä. Ne on jokaisen omia juttuja. Ennen sitä kuitenki punnitsi kaikkia näitä, nykyää niin merkityksettömiltä tuntuvia yksityiskohtia vaakakupissa ennenku "anto itellee luvan" rakastua. Saati sitte vielä ne niin sanotut arjen haasteet, neki pitää vielä setviä. Pyh. Ite oon kuulunu aina vähä enemmän niihin, joita "ei paljo järki päätä pakota!" (sanois meijän äiti)

Rakastunu ihminen on kaunis. Aina!

Rakastuin ja tein kaiken voitavani, olosuhteet huomioon ottaen, et saisin vastarakkautta. Luonnollisesti. Se oli kuitenki yks vaikeimmist asioist mitä oon koskaa tehny. Ihan ku pitäis kävellä yksin pimeää luolaa, tietämättä mitä siel on. Kuinka paljon voikaa piillä voimaa sellasen pelkovuoren alla. Tiesin kuitenki, et sinne kohti pitää mennä. Se on väistämätöntä täs kohtaa. Koin sen prosessin aikana niin järkyttävän määrän jännitystä, pelkoa, ahistusta, häpeää ja muita yhtä epämiellyttäviä tunteita, etten tienny et niit on olemas sen tasosina. Jouduin hyppäämää kauas mukavuusalueen ulkopuolelle niin monesti niin lyhyes ajas, et ei meinannu fyysinen kroppa enää kestää mukana. Vaikeuksii sil kyl oli kestää myös ne ylipursuavat onnen, mielistymisen ja rakkauden tunteetki välillä. Meinas laatta lentää ku sydän heitti kuperkeikkaa, kylmät väreet meni ja vedet nousi silmiin ku oli niin innoissaan. Huokailutti koko ajan, nauratti ja teki mieli huutaa. Sellanen tunteiden kirjo, etten oo koskaa viel vastaavaa kokenu. Hitto ku pystyis nää tunteet jotenki nauhottaa tähän, et vois klikata jotain linkkiä ja tuntea niitä. Vähä niinku unet vois näyttää toiselle.

Ymmärsin myös aika nopeest sen, miks tää piti kokea just nyt. Tajusin nimittäin kattoa peiliin. Sielt löyty niin paljon, ihan saatanast, pahoja tunteita menneisyydestä, siitä mitä tunnen itteäni kohtaan. Sellasia mitkä vaikuttaa vahvasti tähänki päivään ja oon kantanu niit mukanani pitkän aikaa. Kuinka vähän mie oikeest rakastankaa itteäni?! Kuinka huono itsetunto mulla on?! Kuinka pienenä ja huonona oonki pitäny itteäni, vuosikausia. Ja kuinka vihanen oon viel lisäks itelleni siit. Miten mie voisinkaa ottaa vastaa rakkautta ulkopuolelta ku en ite rakasta itteeni tarpeeks?

Sit tultii tähä. Miten hienon kuvion oon itelleni luonu. Rakkaus tuo usein mukanaa tuskaa, mut se KAIKKI on niin tarpeellista. Se opettaa niin paljon, ku tajuaa vaa kattoa oikeaa suuntaa, eli sisälle. Uskaltaa lähteä sinne suuntaa missä on eniten epämukavuutta. Käsitellä ne omat pahimmat moskat sieltä, ottaa ne rohkeest vastaa eikä syyttää niistä maailmaa, saati vierittää toisen ihmisen niskaa. Sen jälkee voi olla tarpeeks eheä ottamaa toisen ihmisen siihe rinnalle kulkemaa, tasavertasena, yhessä toisia tukien, mut kuitenki omalla matkalla jalat maassa. Mitää ei tarvi ottaa, vain antaa. (höhöhö) Aito rakkaus on luonteeltaa ehdoton, kevyt ja jatkuvasti nostattava. Miten hienoa se voikin olla parhaimmillaan. Sekä itteään, että toista kohtaan.

Oon niin kiitollinen tästä, oon saanu niin paljon tän kokemuksen kautta. Täst on hyvä lähteä kohti ihanaa, kaunista ja rakkaudellista Viivi-kokemusta! Ei tää vielä nääs tässä ollu.

Ja mistä sitä koskaan tietää, vaikka tästä tuliskin vuosisadan rakkaustarina vielä ;)

Meinasin vahingossa alottaa et 21.10.1986... ehkä se oli alitajunen viesti et nyt on min elämän ensimmäinen päivä, niinku onkii. Joka päivä voi olla! Siltä ainaki nykyää tuntuu.

Mie tos just lueskelin jotain blogia joka on ollu pystyssä jo pitkää ja sillä on paljon lukijoita. Siel esitellää kaikenlaisii mielenkiintosii näkökulmii, vertaillaa muiden blogaajien teksteihin ja pohditaa samaa asiaa omast näkökulmast. Hitto, jos kaikki pitäis blogii, ni ois sellaset seittemän miljardii erilaist näkökulmaa samaa asiaa.

Jolleki joku asia on ihan itsestäänselvä ja joku toinen saattaa jättää lukematta ku ei ymmärrä yhtää. Molemmat on ihan täysin oikeessa omassa todellisuudessaan, mut niillä molemmilla on tärkee rooli toistensa todellisuuksissa, eriävän, mut ehkä jollain lailla avaavan näkökulmansa kans.

Meinasin jo alkaa tuntemaa alemmuuskompleksia ku luin sitä blogia, mut sit aloin ajattelemaa et miten voisin oikeest olla alempana jotenki? En vois. Jos kirjottaisin täysin samasta aiheesta, en vois koskaa kirjottaa sitä samalla tavalla, vaikka siit aiheest ois jo miljoona kertaa kirjotettu. En paremmin enkä huonommin.
Oli kyse sit siitä miten luodaan oma elämämme ajatuksillamme tai vaikka jauhelihakastike. Mie ite lisään sille aiheelle täysin ainutlaatusen oman sävyn. Minuu ainaki kiinnostaa miten muut ihmisen kokee jauhelihakastikkeen maun, tuoksun ja mitä tunteita se niissä herättää. Siks uskon et on sama mistä kirjotan, kuha kirjotan tunteella ni se toimii!

Fiiliksellä.

Ja mist sitä tietää jos joku käy fiilistelee jauhelihakastikkeen olemusta ja yhtäkkiä siin vieres joku toinen tajuaaki, et jumalauta, mie tiiän mistä sie puhut ja siit lähteeki taas uus kertomus, suuntaa, ei tai, vaan JA, toiseen. (Ei saakeli toi viimenen lause kuulosti meijän iskält kännis)

Ps. En oo syöny jauhelihakastiketta niin pitkää aikaa et vois olla ihan virkistävää kuulla jonkun kuvaus kokemuksesta nimeltä jauhelihakastike.
Pps. Nii ja kato nyt, mie sain jonkun muun ajatuksista perspektiiviä, en pelkästään mitä ymmärsin itestäni taas, vaan ihan kaikkeen ja kirjotin siit oikein tekstinki.
Ppps. Kaikella on merkitystä!

Huomasin muuten just, et ku tääki teksti on ekana kirjotettu paperille päiväkirjaan, ni alan helposti vähä muokkailla sitä "paremmaks" siin vaihees ku kirjotan sen koneelle. Täytyy täst eteepäin suoltaa suoraa tänne se.

Tää blogin alotus tuli oikeestaa aika hyvää välii. Eilen nimittäin aloin kirjottaa päiväkirjaa ja tää saaki nyt tulla tilalle. Mie oon suunnitellu tätä jo jonkun aikaa, mut nyt vasta sain kunnolla kipinän. Täs on pientä opettelua, mut tästä se lähtee!

Hirveesti ois kirjotettavaa, mut pakko se on jostain alottaa. Oon tällä hetkellä siinä pisteessä, et haluisin lähteä johonki suuntaan. Mietin, että mikä olis sellanen asia tässä elämässä, joka minuu kiinnostaa ja jota vois tehä sillee et ois ihan täysil messis. No päädyin tähä, blogii! Oon muuten tosi ilonen et tajusin tän.

Tää on jo itessää aikamoinen haaste, nimittäin en oo kovin hyvä sensuroimaa ajatuksiani ja sanomisiani. Joudun vähä niinku pistämää itteni likoon. Mut ei se mitään. Miks mie oisin täällä pallolla just tälläsenä jos en ois sitä varten? Nii.

On sata asiaa, joista voisin alottaa tän, mutta päädyin siihen, et kopsaan suoraan eilisen ekan päiväkirjakirjotuksen tähän. Se kertoo sopivasti tän hetkisestä tilanteesta ja sen jälkee voin lähteä sit pohtimaa vaikka ja mitä.


19.10.2013
klo 17:00

Mie päädyin nyt alottaa tän päiväkirjan. Idean sain ystävältä, joka kuulemma kirjottaa päiväkirjaan joka päivä kaikkia fiiliksiä ja mietteitä ja mikä tärkeintä: TOIVEITA.

Mitä mie oikein haluan elämältä? Mikä on se min UNELMA.

Luin just loppuu samaisen ystävän antaman synttärilahjan; Kuiskauksia kaikkeudesta-kirjan. Se vaikutti minuu todella positiivisesti ja anto ajattelemisen aihetta. Olin taas muodostanu maailmasta jonkunlaisen valmiin kuvan ja alkanu ajattelemaa et kaikki on jonkun muun ku min käsissä. Tää kirja palautti minut maan pinnalle, tai siis itseasias vähä myös pois maan pinnalta.

Oon täs jo pitkää miettiny et onks asiat oikeesti just niin joka hetki ku ne on tarkotettu vai voinko itse täällä niihin vaikuttaa ja missä määrin. Tän kirjan jälkeen oon tajunnu kuinka paljon oikeesti tää tän hetkinen kuvio, joka on min elämä, kuulostaakaa siltä mitä ajattelen ja tunnen sisälläni. Tai ainakin oon tähä asti tuntenu.

Lisäks, oon luottanu hirveesti kohtaloon. Et kaikki on suunniteltu ja tätä kaikkea nyt vaan on koettava, vaikkakin se kasvattaa tietenki kohti parempaa ja vahvempaa ihmiskokemusta, mutta että voinko sittenki vaikuttaa konkreettisii kuvioihin hyvin paljonki. Olisko niin, et kohtalon (eli itseni kuitenkin?) valitsemana just nyt oon valmis vastaanottamaa nää kokemukset ja uudet ajatukset asioista.

Takas tähän omaan unelmaan. En siis taida sitä olla vielä löytänyt. Johtuisko se siitä etten oo osannu vaan kattoa oikeesee suuntaan vai enkö oo vaan ollu valmis vastaanottamaa ennen tätä tiettyjä tuskallisia osuuksia itteni kehityksessä, jotta voisin lähteä unelmani suuntaan? En oikein tiiä viel.

Nyt oon kuitenki ensimmäistä kertaa pyytäny selkeesti siltä "kaikkeudelta", jos siltä nyt voi mitään pyytää kun kerran ite taidan olla se kaikkeus, et mie saisin siitä omasta jutusta kiinni. Oon koittanu miettiä miten saisin kiinni asioista, joista TODELLA nautin. Mut mul taitaa olla vaikeuksia kuunnella itteäni. Onkohan se niin, et min täytyy päästää KAIKESTA irti, jotta ne voi ilmentyä. Jättää kaikki oletukset, kuunnella vaan sydäntäni ja hahmottaa itelleni loistava tulevaisuus. Nähä se lopputulos ja unohtaa se miten kaikki tulee tapahtumaa. Vaikka vaikeahan se on hahmottaa loistavaa tulevaisuutta, jos ei tiedä mitä se sisältää...

Tuntuu et oon ollu hirveen pitkää jo paikoillani. Syystä kylläki, enhän mie muuten olis tässä pisteessä. Oon oppinu hirveesti itestäni, etenki parin viimeisen kuukauden aikana. Tässä jumittaessani oon päässy tutkiskelemaan vähän et kuka mie oikein oon?

Tuli tässä just mielee, et entä jos ne min unelmat onkii niin suuria et pelkään unelmoida?
Jos en uskallakaan ottaa vastaan niitä esteitä mitä matkalla ois. Nimittäin pelkoja täytyy kohdata ja yhen niistä tässä kohtasinkin, koska tiesin et min on tehtävä se. Mut vaikeaa se oli. Palaan siihen myöhemmin.

Jos vaan saisin ne muutkin esteet yhtä selkeästi näkyviin, jotka on min unelman tiellä, ois aikamoista. Kuuleeko kaikkeus, just pyysin niitä, kiitos? Vissii pitää jäähä oottelemaa ja kuunnella niitä impulsseja joihin vois reagoida, vaikka pelottaiskin.

"Sinusta on niin houkuttelevaa

tarkastella nykyistä elämäntilannettasi, sitä,

kenen kanssa olet, missä työskentelet,

mitä sinulla on ja ei ole, ja ajatella:

"Näin oli ilmeisesti tarkoitettu, olen täällä jostakin

syystä." Jossakin mielessä oletkin oikeassa.

Olet kuitenkin, missä olet, niiden ajatusten vuoksi,

joita sinulla oli (ja ehkä vieläkin on). Olet siis,

missä olet, jotta oppisit, että elämä menee juuri näin

- EI ole kyse siitä, mitä oli tarkoitettu.

Älä luovuta valtaasi epämääräiselle tai salaperäiselle

logiikalle. Huominen on ihmisten, työn ja leikin

osalta tyhjä taulu, mutta koska sinä täytät senkin

lopulta, sinusta tuntuu jälleen, että niin oli tarkoitettu

- kenet tai mitä sitten oletkin vetänyt elämääsi.

Mitään ei ole tarkoitettu lukuun ottamatta 

vapauttasi valita ja valtaasi luoda.

Valitse suurta ja ole onnellinen."

- Kuiskauksia kaikkeudesta, Mike Dooley -