Mie aattelin tehä vähä uutta ilmettä blogii, mut en niiku mitenkää jaksanu käyä vääntää enempää. Mielenkiinto loppu jo alkumetreil. Mul on toi organisointikyky muutenkii aina ollu uinuvas tilas. Mut ei se mitää, minust tää sisältö on tärkein ja uskon et nää jutut avautuu joka tapaukses niille joille kuuluuki. Vähä tää saattaa olla katkonaista ja jos en päivää tai parii kirjota tänne blogii jotain, ni tuntuu et on taas niin paljon asiaa ettei mitenkää pysty jäsentää kaikkea. Siks se on kirjotettava vähä niiku päiväkirjaa.

Tässä itteäni tutkiskellessa ja tät iänikuist juttuu pyöritellessäni, et mikä minust tulee isona, oon oivaltanu asioita. Mie en tiiä, eikä min tarvikaa tietää, et mitä tuleman pitää. Luotan omaa sisäisee äänee mikä tuntuu minäki hetkenä hyvältä ja annan sen viiä minut sinne, missä mie minäki hetkenä voin kehittyy parhaaks maholliseks versioks itestäni. Enkä odota mitää, annan vaa joka hetken aueta sellasena ku se tulee ja otan siit kaiken irti!

Ei voi vertailla itteää muihin ja siihen miten muut tätä elämää elää, koska kukaa ei voi tietää millasta on olla toinen ihminen. Miten se näkee ja kokee asiat ja millanen todellisuus sillä on. Jos jotain jalanjälkii on seurattava, valitsen oman intuition. Se on haastavaa, mut valitsen nähä sen mahollisuutena enkä esteenä. Ja täydellinen rehellisyys, kuinka vaikee asia se on. Ihan uskomattoman vaikee, mut mie tiiän et se on ainoo oikee tie. Se on syy miks mie koko tätä blogia kirjotan, et mie voisin paljastaa itestäni sellasii asioita, joista on usein vaikee puhua ja jotta voisin kannustaa kaikkia muita omaks iteksee opettelevia olentoja samaan.

(c) Sirpa Siik

Sain täs yhtenä päivänä hyvän esimerkin. Minuu pyydettii tekemää energiahoitoo ja yhtäkkii minuu rupeski ahistaa ajatus siit. Mie kävin sisäistä kamppailua itteni kanssa. Ku sain viestin, jossa kysyttii hoitamaa, eka reaktio mikä tuli oli että toivottavast en joudu tekemää sitä. Sit rupesin kelailemaa et mitähän täs nyt on takana, miks ahistaa tää ajatus. Miehä oon hoitanu ennenkii, ei täs pitäis olla mitää ihmeellist. Kuitenkii nyt oli auennu joku uus juttu. Eka ajatus mikä tuli mielee, oli se et en osaa tehä sitä tarpeeks hyvin. Koska pelkään ihmisii ja en osaa käsitellä niitä "ku ammattilainen" eli vähä niiku irrottaa itteäni ihmisenä siit jutusta ja esittää kipeit kysymyksii, ikäänku oisin psykologi, siis ns. henkilökohtasesti irrallaa siit jutust.

Mut koska mie oon menos nyt niin lujaa sinne rehellisyytee ja min todellisuudes ihmiset ei oo mitää toisistaa erillää olevia, kylmiä koneita, vaan syväl sisällä halutaa toimia rakkaudesta ja olla toisia lähellä. Ja mulle käsitteet "henkilökohtanen" tai "yksityisyys" on rapistumassa kovaa vauhtia pois. Ne ei oo mitää muuta ku erillisyyden harha ja pelkojen muuri, jotka pitää ihmisen piilossa omalta iteltää, ettei tarvis kohdata niit omii syvimpii pelkoi jotka heijastuu toisista ihmisistä vasten kasvoja, ku tullaa liian lähelle. Mie en taho hoitaa ihmistä niiku asiakasta, mie tahon olla ihmiselle ihminen.

Joka tapaukses, mie tarkastelin lisää tät reaktioo itessäni. Onneks sain sit sen hoidon peruttua ja siirrettyä seuraavaa päivää, et sain aikaa paneutua tähä enemmän. Olo helpotti heti. Seuraavaks tuli mielee sellanen juttu, et oon niin epävarma itestäni, et sen takii mie pakenen sen hoidon tekemistä, ettei tarvis kohdata sitä et mie oon huono, koska en osaa kunnolla ja täydellisesti kaikkia tekniikoita ja kikkoja, joilla saa mahollisimman nopeest tuloksii aikasiks ja ettei asiakas maksais yhtää turhasta.

Sit täst päästääki siihe, et toi raha, se on yks asia joka aiheuttaa myös täysin tarpeetont kitkaa ihmisten välille. Minust tuntu siltä, et mie en haluu rahastaa, toisin sanoen tehä bisnestä, sellasella asialla niiku energiahoito. Se kuuluu jokaiselle ihmiselle rakkaudellisena välineenä auttaa itteää ja toisiaa ymmärtämää paremmin ihmisenä olemista. Ja koska se hoito usein tapahtuu viel niin et se toinen ihminen ei kunnolla tiiä mistä on kyse, jotain vaa tapahtuu ja sie paranet ja sit se oli siin. Joilleki se voi tuntua hyvältä, mut mulle se ei jotenki riitä. Mulle on tärkeää auttaa sitä toista ymmärtämää itteää ja rohkasta tutkimaa et miks mulla on tälläsii juttui mieles ja kehos, miks on kipui ja miks on vaikea käsitellä tunteita.

Mie ymmärsin, et mie en pelkää kehittyä itsevarmemmaks ihmiseks. Mie yritin mennä suuntaa, johon min ei kuulu. Kaikki mitä se oli, ni vastustusta min todellista olemusta kohtaa. Se ei oo mulle luontainen tapa lähestyy asioita ja rakentaa maailmaa, eikä oo sen takia paras mahollinen tapa myöskää kehittyä itsevarmemmaks. Siit puuttuu se intohimo ja uuden oppimisen jano sitä asiaa kohtaa.

Se oo huono juttu. Mitää virhettä ei oo käyny siinä, et mie haluan toimia eri lailla ku luulin et "täytyy". Mie pelkäsin myöntää sen, osittain siks et mul on vieläkii sellasii negatiivisii uskomuksii, et jos mul ei oo tätä energiahoitajajuttuakaa, ni sit mul ei oo enää mitää "omaa juttua". Mut tajusin, et just tässä kohtaa pääsin askeleen lähemmäs sitä omaa juttua. Päästin irti ja seuraavana päivänä mennessäni hoitamaa puoleks tunniks, viivyin kaks ja puol ja kotii lähtiessäni huomasin et miehän olin uskaltanu olla oma itteni ja avannu itteäni enemmän ku koskaa tavallisesti uusille ihmisille ja tän ansiosta tääkin inspiroiva keskustelu tulee vielä jatkumaa. Lisäks, samana päivänä mulle tuli puhelu jossa selvis et luvassa on valokuvailua huikeitten ihmisten kans viikonloppuna ja siin tajusin sen eron, siellä on yks sellanen highest excitement, jossa en pelkää ottaa haasteita vastaa. Mie rakastan hullutella, olla ruma, olla kaunis, luoda uutta ja rikkoa (etenki siveellisyyden ja normien) rajoja. Se on mulle sitä korkeinta minua!

Ihanaa oppia koko ajan lisää ja laajentua. Kirjottelen tulevissa postauksissa lisää uusista tuulista sen mukaa ku niit ilmenee. Pidän tän rehellisenä, raa'alla tavalla itteäni avaavana kanavana kertoa min oma versio tästä todellisuudesta ja kokemuksesta ihmisenä. Mie oon niin innoissani KAIKESTA!

Jännä juttu, miten toi keväinen aurinko saa ihmiset käyttäytymää. Se tuo esii niit todellisen itsen pilkahduksia jokaisesta. Tekee yhtäkkiä mieli sanoa toiselle et vitsi mie rakastan sinuu tai yhtäkkiä joku juttu näyttääki ihmeellisen kauniilta ja uusia inspiraatioita herää. Ah, ja ihana kevään tuoksu!

Ps. Mie rakastan sinuu!!!

Mie tääl kirjottelen taas ku en oo kirjottanu pitkää aikaa. Kauheest taas tapahtunu tässäki välis, mut vaikee oikein alottaa mistää ku suurin osa niist asioist ei oo mitää sellasii kovin konkreettisii juttui. Tää on jotenki ollu sellast aikaa, et sisällä on tapahtunu hirveest, mut ulkonen maailma on aika pysähtyny. Välil se tuntuu silt et se on jotenki ristiriidas, mut sit aina lopult tajuun et vaan tän pysähtyneisyyden ansiost oon saanu mahollisuuden oivaltaa näit juttui.

Ihanaa, ku on aikaa ja ei oo kiire koko ajan. Kärsivällisyyttä joutuu täs opettelemaa monenki asian kans, mut ku aina muistaa sen, et täs hetkes on oma juttusa. Aina voi valita miten suhtautuu asiaa ku asiaa, ni ei tartte yhtää ahistella. Mie oon täs menneiden vuosien varrel opiskellu itteäni ja maailmaa ja oppinu olemaa olosuhteist ja tapahtumist riippumatta koko ajan onnellinen. Mie yks päivä kirjaa lukiessani tos nojatuolis kattelin Miloa ku se katto tietsikalt jotain piirrettyy ja jotain juteltii, ni mie itkin sen takii ku oon niin onnellinen. Hitto sentää, et oonki kiitollinen täst kaikest! Ollaa juteltu Juuson ja Maijun kans niin paljon kaikkii siistei juttui ja kaikest et toivoisin niin et jokainen ois voinu olla mukana niis keskusteluis.

Ei oo vissii kuvii tarpeeks ku pakko laittaa uusii mitä löytyy vaikkei liittyis aiheeseekaa (tää on Sirpan ottama myös)

Oon lukenu aika paljon, se on ihanaa ku on hyvä kirja joka kiinnostaa. Nyt oon lukenu sellast ku Path of Empowerment. Se on viimenen osa Barbara Marciniakin kirjottamast kirjasarjast. Ne on ihanii kirjoi ja mie oon saanu niist hirveest kyl irti. En rupee nyt täs selittää niist sen enempää, tuolt linkin takaa löytyy lisää tietoo. Lukeminen on sellanen juttu jonka mie oon löytäny oikeestaa vast joskus kolmisen vuotta sitte. Nuorempana mie en ikinä lukenu, en ehkä jotenki jaksanu keskittyy. No, nyt ku oon pysähtyny muutenkii menemää itteeni ni jotenki nää kirjat on tullu vissii jäädäksee.

Sit mie oon katellu Youtubest aika paljo sellast kanavoijatyyppiä ku Bashar. Ainoo tommonen puhujatyyppi jota mie oon koskaa jaksanu perehtyy kuuntelemaa. Se uppoo minuu siks ku se puhuu niin selkeest ja siin on ripaus huumorii mukana, en tykkää liian vakavast tyylist. Tuolt tubest löytyy kivoi lyhkäsii pätkii aina johonki aiheesee liittyen. Niistäki saa aina ihanii muistutuksii elämäs erilaisii tilanteisii. Tääki on uus juttu, koskaa ennen ei oo kiinnostanu yhtää.

Tässäki kohtaa saatto naurattaa se et lähti käsist (naurattaa vieläki!)

Mie oon myös löytäny täs viime aikoina jotenki ihan uusia tuulia huumorinki saral. Mul pyörii kaikkii hauskoi juttui jatkuvast mieles ja usein naureskelen äänee yksinääkii. Hitto, sitä tapahtuu aika useinkii ku tarkemmin miettii. Sit tulee välil sellanen tunne ku on yksin, et sitä nauruu ei saa kunnol ulos, vaik naurattais ihan sairaast! Tai sit jos tulee jotain hauskoi juttui mielee ni tulee tukala olo jos niit ei saa sanottuu äänee. Yleensäkki mie oon aina nauranu paljon, mut nykyää etenkii useinki tekee mieli vaa nauraa ihan älyttömäst ja koko ajan. Se on hauskaa! Lieväst sanottuna. Monest oon miettiny jo et onks kellää oikeest yhtä paska huumorintaju ku mulla ja sen jälkee nauranu silleki asialle joka kerta räkäsest päälle.

Sit mie unelmoin hirveest semmosest yhteisöllisest meiningist. Toivoisin et ois porukkaa paljo ympäril joka päivä. Ja et vois tehä kaikkee siistii yhes. Mie haluisin kokeilla kaikkii kivoi juttui, kaikkii harrastuksii ja saaha kaikkii älyttömii ideoit. Ois ihanaa pelata porukal lautapelei, hassutella ja oikeest sekoilla niiku lapset. Mielistyn pelkäst ajatuksestakii! Unelmoin myös pöytäroolipelaamisest.

Sit mie haluun kans rakastaa ja antaa rakkautta, opiskella sitä toisen ihmisen kans! Ai vitsi, miehä aloin täs iha innostumaa (nauran vaihteeks yksinäni) ja se on muuten kans ihanaa. Ku ajattelee paljo positiivisii asioita ja unelmoi ni hyviä asioita kans tapahtuu. Niin siistii innostuu ja unelmoida. Täs oli vähä kuulumisii. Palailen kaikkii näihi aiheisii taas yksityiskohtasemmin jatkos.

Ps. Vittu mie oon muuten rakastunu!!!

Tää asia on ollu yks min tähänastisen elämän suurimmist haasteist kaikkine kamaluuksinee ja ihanuuksinee, nimittäin äitiys. Mie en oo koskaa voinu sietää lapsia, oikeestaa mie oon inhonnu niitä aina. Jos mult olis kysytty, ni oisin aina vaa sanonu et ei vielä, en oo viel valmis. Ja niin oisin todennäkösest ajatellu loppuu saakka.

Kuitenki, näin kävi, et minust tuli äiti. Ennen mie luulin, et on ihmisiä jotka on vähä niiku luotu äidiks ja toisia taas ei oo. Siks mie vähä pelkäsin et mitä täst oikein tulee, ku mul ei ollu mitää kokemust lapsist. En ollu koskaa hoitanu ketää pikkusisaruksia enkä muidenkaa lapsia ja en tienny niist mitää. Myöhemmin ymmärsin, et ketää ei luoda äidiks enempää ku toisia, vaan äidiks kasvetaa siin samal. Ja se, et mie en tienny mistää mitää oli hieno juttu. Se anto mulle mahollisuuden ottaa kaikki vastaa just sellasena ku ne tulee. En oottanu enkä olettanu mitää, joten en myöskää pettyny mihinkää. Menin vaa hetki kerrallaa ja otin vastaa mitä tulee. Ja meen edellee.

Kyllähän se kaiken muutti, käytännös. Se vei vapauden tehä mitä huvittaa millon huvittaa. Se on ollu kaikist suurin haaste mulle. Et on jotain, joka sitoo minut johonki ja siin on pakko olla vaikka kuinka vituttais. Ei saa enää yhtäkkii tehä mitä haluu ja millon haluu. Oikeestaa ei voi tehä paljo mitää millon haluais. Mulle se teki lopulta vaa hyvää, koska ilman tätä oisin tuskin koskaa pysähtyny paikalleni tarpeeks pitkäks aikaa ja ymmärtäny itestäni näin paljon. Toinen yhtä iso haaste, josta nykyää osaan myös olla kiitollinen, on se miten paljon oon oppinu kärsivällisyyttä. Mie oon aina ollu tosi temperamenttinen ja oikeest en oo koskaa halunnu lyyä ketää turpaa yhtä monta kertaa ku tota lasta. Kuulostaa karulle, mut näin se on.

Mulle on myös ainaki osittain haasteellista ite se lapsen kans oleminen sen takii, ku mie en tykkää yhtää leikkiä lasten kans. Sitä oon pitkää pohtinu et mikä siin mättää. Puuttuuks minust jotain, onks jotain liikaa, vai tykkääks osa ihmisistä vaa enemmän luontaisesti siitä ja osa ei. Tän asian luulin muuttuvan lapsen syntymän myötä, mut niin ei käyny. 

Joskus myös minuu ihmetyttää ihmisten tapa tehä lapsista vähä niinku "objekteja" tai "harrastuksia". Et ne on niiku jotain asioita eriksee. Ja et äitiys on joku tietty rooli, joka täytyy ottaa tai sit näyttää jotenki vääränlaist esimerkkii. Ihmisiin, jotka on äitejä tai isiä, suhtaudutaa välil jotenki eri lailla, ihan niiku ne ei ois tavallisii ihmisii. Muistan itekki ajatelleeni samoin ennen. Mut mie en oo ainakaa muuttunu yhtää mikskää.

Minust lapset on ihan tavallinen, elämää kuuluva asia. Ne on lajitovereita ja minust niit pitäis kohdella sen mukaa, ei alkaa elää niiden kautta tai rakentaa elämää täysin niiden ympärille. Ne on pienii ihmisii, joiden kans pitäis olla ihan samal lail oma ittensä ku olis kenen tahansa kans. Ei niille tartte rakentaa mitää omakotitalo-farmari-koira-kissa-mukamas-idylliä. Tottakai perusturvasta pitää huolehtia. Siin ne kasvaa ja oppii vierellä ja kyselee. Niiden edes pitää näyttää kaikki tunteet, itkeäkin. Kertoa miks näin tapahtuu, ei piilottaa sitä suojellaksee joltain. Antaa niitten satuttaa ittesä tippumalla tuolilta ja kertoa miks näin tapahtu.

Nyt vast ku Milo on 3,5v, mie alan nauttia äitiydestä enemmän. Oleminen on vähä vapaampaa ja sen kans on kiva keskustella ja kuunnella sen juttui. Mie en oo mikää muumimamma, mut tietenki rakastan tota lasta yli kaiken ja pidän siit hyvää huolta. En ehkä jaksa paljon sen kans leikkiä, mut kuuntelen sitä, halin ja suukotan senki eestä. Pidän huolta et se pysyy terveenä ja saa nauttia elämästä! Ei hitto, vessast kuuluu: "KAKKA ON VALMIS!" Nyt on mentävä...

Minust on siistii lähtee aina käymää jossain, ihan mis vaa, ku joka kerta oppii lisää itestää. Helppohan se on pitää tasanen mieli ja pysyä tietosena ja itsevarmana kotona istumalla, ku ei lopult oo enää haastetta ku ei tuu mitää stimulaatioo ulkopuolisist asioist. Siks täytyy oppia pitämää se rauha ja läsnäolo olosuhteist riippumatta. Ja mikä ois parempaa harjotusta ku lähtee ulkopaikkakunnalle uusien ihmisten ja paikkojen keskelle.

Myö oltii viikonloppuna Maijun ja Juuson kans Tiian tupareissa Jyväskylässä. Kaikist parast ois minust viettää aikaa yhes ihan täysin naturally high, mut ku tää meininki on niin usein vielä tätä samaa, ni kaljaahan siel juotii. Nykyää tulee onneks suht harvoin kyl sitä kitattua. Samoja asioita sitä voi touhuta oikeas seuras ihan yhtä lailla selvinpäin, viel hauskemmin ja paremmin itseasias. Hyvii keskustelui, oivalluksii, tanssia ja naurua. Sitähän siel kyl nytki oli. Ja luonnollisesti, taksilla baariin. Perus.

Oli ihan hauskaa kyl, mut tietenki ku menee ihmisten keskelle ni asiat muuttuu. Siel oli älyttömäst porukkaa ja aloin oikein tarkkailemaa itteeni. Et milt minust tuntuu ja mitä tää meininki nostaa minust pintaa. Ainaki huomasin, et itsevarmuus laski heti ku huomasin jääväni vähä ulkopuolelle porukast. Heti ku ihmiset ei pidä yhtä isossa väkijoukossa, ni tulee tietyl tapaa turvaton olo. Sitä ei oikein tiiä mihi sitä kattelis ja mitä siin tekis. Sitä ei jotenki ilmeisest koe olevansa tervetullu. Mulle tuli ainaki sellanen olo, et haluun täält pois.

Sit huomasin et mieles rupes pyörimää kaikkii ajatuksii siitä, miten kaikil muil on ja mul ei. Maiju ja Juuso herätti minust ulkopuolisuuden tunnetta ja tunsin olevani jotenki yksin, ku toiset on koko ajan lempimäs siin vieres. Vaikka en ollu yksin, ni olin yksinäinen siin tilas jotenki. Eikä ollu siitkää kiinni et oisin jääny konkreettisesti ulkopuoliseks, se oli vaa tunne joka heräs minus.

Sit mie huomasin myöhemmin sellasen jutun, et jotenki vaistomaisesti aloin katella miehiä. Siel oli hirveest hyvännäkösii poikii. Kuitenkii, sen sijaa et oisin hyväl mielel tsiigaillu niit siel, ni minuu rupes ahistaa, masentaa ja tuli surullinen olo. Osittain siks, et tunsin itteni taas jällee niin huonoks, etten viitti ees lähtee yrittää mitää ku tuun kuitenki torjutuks. Uutena juttuna huomasin kuitenki, et suurimmaks osaks sen takii, et mie en halua. Mie en saa siit yhtää mitää.

Joskus tulee kännis sellanen olo et ois kiva vähä jotain jonkun kans hassutella, eikä siin mitää vikaa ookkaa, jos se tapahtuu rakkaudellises ilmapiiris. Mut se on ihan eri asia ku päihtyneenä jossain baarissa. Siin vaihees tajusin, et jotain sillä koittaa täyttää. Vaikka tietää tavallaa, et se on hetken pelastus ja täyttymys, ni lopult se ei oo mitää muuta ku säälittävä yritys koittaa täyttää jotain tyhjää sisältää. Siin vaihees oli todellisii vaikeuksii niellä sitä, et miehän oon just nyt yks niistä.

Sit minuu alko jo vituttaa se, et mie haluun metsästää jotain miehii, mut inhoon koko ajatusta pohjimmiltani, mut silti mie haluun. Haluun, mut en haluu haluta ja suutun siit itelleni et haluun joka tapaukses. Huomasin, et se kertoo jotain minust. Mie oon joltain osin vajaa ja koitan täyttää sen jollain ulkopuolisella. Se on kuitenki ihan turhaa koittaa täyttää jotain sitä kautta. Joten, mie hyväksyin tunteeni ja annoin itelleni luvan tuntea näit tunteita. Taas yks niin hieno kokemus, joka näytti mulle jotain uutta minust. Nyt voin keskittyy siihe oleellisee, eli tutkia sitä miks minust herää tälläsia tunteita, jotta voin kehittyä tält osin ja ens kerral nauttia vastaavanlaisest tilanteest ja pitää vaan hauskaa pyyteettömästi, taas askeleen eheämpänä Viivinä!

Seuraavana iltana luettii yhes iltasaduks Eckhart Tollen Läsnäolon Voima -kirjaa. Sieltä tuli ku tilauksesta samasta aiheesta juttua. Mie oon tähä asti jostain syyst välttyny lukemast tätä kirjaa, mut nyt se täytyy kyl lukee kannest kantee. Niin hyvää settiä sieltä tuli. Se toimi ihanana muistutuksena muun muas rakkauden tunteen todellisest olemuksest ja miten kaikki kietoutuu lopulta sen ympärille täs ihmisen kehitykses.

Mie oon pohdiskellu vähä ystävyyttä täs. Se mikä oli ennen ihan itsestäänselvää, ei yhtäkkiä enää ookkaa. Ku kaks ihmistä muuttuu, kasvaa ja kehittyy eri suuntii, ni voi olla vaikea pidellä toisesta kiinni. Ja mie oon sitä mieltä ettei kannatakaa, väkisin.

Se et osa ennen niin pysyvält ja ikuiselt tuntuvist ystävyyssuhteist kariutuu tai vähintääki muuttuu, on oleellist oman kehityksen kannalta. Jokainen meist painii omine kehitysaskelinee eteepäin ja siin vaihees ku ei toistaiseks pysty enää yhes kehittyy enempää, on parempi laskee irti ja ymmärtää et näin tän nyt kuuluu mennä. Se mikä ennen yhdisti, on jommankumman tai molempien puolelt muuttunu. Se ei oo paha asia, eikä mikää petturuuden teko toista kohtaa. Sehän ei myöskää tarkota ettei enää koskaa oltais missää tekemisis. Mist sitä tietää vaik viel jonain päivänä parhaat ystävät. Muutos on kuitenki pakollinen, jokaisel elämän osa-alueel, jos haluu oikeest ruveta pöllyttää vanhaa pohjaa ja luomaa tilalle uutta.

Mul se on ainaki menny just niin, et sitä tahtii ku ite on muuttunu, ni iso osa ystävistä jotka oli ennen tosi läheisiä, onki yhtäkkii ihan vieraita. Mut tää on väistämätön yhtälö, ku sisäinen minä muuttuu, pakostihan se vaikuttaa myös ulkopuolee. Se Viivi mikä aina ennen olin, onki saanu uuden muodon. Yhtäkkii ei enää kiinnosta ne samat jutut mistä aina jauhetaa. Kaipaa jotain enemmän, jotain syvempää perspektiivii. Ja ku huomaa, et täshä aletaa olla ihan eri aaltopituudella, ni eihän se keskustelu oo kauheen hedelmällist enää.

Minust on tullu aika ehdoton tän asian suhteen. Jos minuu ei kiinnosta olla tekemisis, en oo. Oon huomannu et se on terveellistä. Turha se on jäähä siihe vanhaa jauhamaa, jos tuntuu et siit ei saa mitää uutta irti. Mieluummin suuntaan energian sinne mis tuntuu hyvältä olla, mis voi kehittyä, mis saa eniten iloa, naurua ja uutta näkökulmaa asioihin. Sellasee mis kaikki osapuolet saa ja antaa koko ajan eikä asiat junnaa paikallaa. Pitää osata ottaa vastaa ja antaa rakentavaa kritiikkii, oikeest auttaa sitä toista huomaamaa omat kehityskohtansa ja ottaa kiitollisena vastaa se toisen objektiivinen palaute, eikä pettyä siitä et se toinen ei ookkaa samaa mieltä. Lohduttaa ja auttaakki voi monel tapaa. Usein jopa toimivampi tapa kun sympatia, on vääntää vähä sitä veistä siin haavas tai kaataa vettä myllyy jos vituttaa. Se on semmonen hellä potku persiille ettei jäähä tulee makaamaa. Täys rehellisyys on myös tärkeää, niiku seki, ettei oleta mitään. Tottakai kaikki tää täydellä rakkaudella.

Mut tietyst tälläsen ystävyyden rakentaminen voi viiä aikaa. Joskus se kyl saattaa syttyä ihan helpostikin, niiku rakkaus yleensä. Mut siltiki, se et se pääsee syvenemää sellasille leveleille, et siit saa kaiken irti vaatii pitkäjänteisyyttä. Ja se tulee tietenki luonnostaa, jos kiinnostus siihen on molemminpuolinen. Mie ainaki tarvin ystävyydeltä aikaa ja paljon. Se ei riitä, et käydää kerran kuukauden tai edes viikos kahvil, vaihetaa kuulumiset ja se on siinä. On ihanaa, ku voi maata vaikka viikon toisen sohvalla ja vieläkää ei tunnu silt et haluis päästä eroon "vieraista".

Tietyst tää meijän kulttuuri, joka ei oo kovin yhteisöllinen, tekee täst hankalampaa. Ydinperhe-meininki kaikkine velvollisuuksinee verottaa. Onhan se mukamas hankalaa, jos parhaan ystävän uus poikaystävä on perseest tai jos se on vaikka alottanu uuden rakkaussuhteen, ni helposti heittää ne bestikset menemää. Ei ne vissii kovin bestiksii lopult ollukaa, ku vähä miettii. Ois ihanaa ku ihmiset eläis yhteisöis, jois kaikki tuntis kaikki, ei tarttis peitellä mitää ja rehellisyys kukoistais. Sellast kiitos!

Kukaa ei varmasti oo eri mieltä siit asiast, et täs elämäs on tärkeintä ja antoisinta läheiset ihmiset! Sellaset joiden kans voi todellaki paljastaa kaiken, heikkoudet ja vahvuudet, pelkäämättä arvostelua. Mie suuresti ihmettelen, et kaikist tärkeimmän asian, todellisen ystävyyden, takia ei muuteta toiselle paikkakunnalle, toisin ku parisuhteen tai työn takia. Asutaa kaukana perheistä ja ystävistä, minkä kustannuksella?! Just sen kaikist tärkeimmän ja antoisimman. Vietetää suurin osa ajasta kuitenki jossain muualla ku siin mis oikeest on hauskinta, siisteintä, vapainta. Ja sitä se on, ystävyys, parhaimmillaa.

Nyt on ollu yllättävii fiiliksii viime päivinä. Oon ruvennu siis kohtailemaa täs syvimpiä ongelmiani ja oppejani täs elämäs, eli huonoa itsetuntoa. Se on kouluttanu minuu koko elämän. Viel on pitkä matka siihen et voi oikeest kattoo peilii ja rakastaa täysillä sitä otusta mikä sielt kattoo.

Koko ajan pukkaa tietenki elämäs vaik millasta haastetta, mut yleensä meil on yks tai muutama sellasta isoa pääteemaa elämässä. Usein ne on just lapsesta asti taustalla vaikuttaneita traumoja tai sit jossain menneisyydessä muodostuneita möykkyi, jotka kasvaa lumipalloefektist matkan varrel, ku ne kytee siel sisäl käsittelemättöminä. Monet niist tungettu niin syvälle, et ei niit edes tiedosta. Mut sit ku ne tulee ylös pimennoista, on elintärkeetä olla sivuuttamatta niit.

Tiesin, et tää ongelma on yks pääteemoista mulla, mut se on yllättäny minut ihan täysin nostamalla pintaa sellasia tuntemuksia, et voi helevetti. Tuntuu kamalalta myöntää et itestää voi kummuta tälläsii tuntemuksii, mut ei auta kieltää, se se vasta oiski ku rupeis itellee valehtelee. Ei onnistu multa enää.

Täst läks.

Mul ei oo täs elämäs ollu mitenkää hedelmällinen rakkauselämä (ei tosin suuresti ihmetytä ku kattoo ylläolevast kuvast millaset lähtökohat). Siis paljon erilaisii kokemuksii on ja paljon tunnetta, mut suurin osa on ollu jonkunlaisen sydänsurun, menettämisen tai sen pelon sävyttämää. Näin jälkikätee on tietyst kiitollinen menneist kokemuksist, joista oon ymmärtäny oppia lopulta sen sijaa et oisin jääny rypemää niihi. Joskus ku kattoo omaa elämää taaksepäin ni se tuntuu ku kattois jotain kunnon draamaelokuvaa. Niin hienoja kuvioita. Nykyää välil tuntuu et elämä on vähä liianki harmonista, et jos nyt tulis jotain äksönii edes.

Aiemmin en ilmeisest oo ollu valmis ottamaa näit juttui käsittelyy. Yleensä niille tulee oma aikansa, ja tän aika on nyt. Siks minuu vastaa tulee nyt tietyt jutut, nostamaa pintaa minus nää tunteet, et voisin siirtyy eteepäin. Mut nautin matkasta isolla mielenkiinnolla ja otan vastaa kaikki mitä tulee.

Yks ilta kattelin Maijuu ja Juusoo sohvalla ku ne kuherteli siel sylikkäin, naureskeli ja katteli toisiaa silmii. Pelailin tietsikalla jotain mahjongia ja yhtäkkii minus rupes nousee ulkopuolisuuden tunnetta. Mie oon katellu noit kahta jo jonku aikaa, ja ei mitää, oon ollu vaa vilpittömästi onnellinen niiden puolest. Nyt se tunne pukkas kuitenkii yhtäkkii niin isoks, et repesin yhtäkkii itkemää ku pien lapsi. Yhtäkkii mie itkin sitä, et miks vitus mie oon aina yksin?! Mitä ihmettä.

Yhtäkkii tunsin itteni niin paskaks ja huonoks, pieneks, yksinäiseks, rumaks ja säälittäväks. Siin tuli viel joku rakkausbiisi taustal ja paruin et miten kukaa ei koskaa vois tuntea mitää sellasta minuu kohtaa, et miten mie oon AINA se joka jää ulkopuolelle, yksin tai muuten vaa kakkoseks.

Saman efektin aiheutti tässä yks ilta ku Milo huus keittiös jotain ja samaa aikaa luin feisbuukin tsätistä ku Juuso ja Maiju suunnittelee yhteist yökyläilyy. Saman tien mielee hyppäs näiden kahen asian assosiaatio: mie jään yksin. Miks ihmees mie voisin olla minkää arvonen kenellekää? Oivalsin, et tää juttu oli suoraan oikeest elämäst, minut on jätetty ton huudon takia yksin joskus, konkreettisesti. Miks joku jäis kuuntelemaa jotain lapsen huutoo, jos on mahollisuus poistuu paikalta, AINAKAA min takia. Samal ymmärsin, et tää asia kertoo suoraa siit, mitä mie tunnen sisälläni. Pidän ite itteäni paskana, huonona, pienenä, rumana ja säälittävänä. Min sisällä pien laps kiukutteli ku ei oo tullu kuulluks. Taas kerran se näytti mulle vaa peilistä muiden ihmisten kautta suoraan, et hei, opetteleppa arvostaa itteäs.

Tähä tultii.

Kyl mie sen oikeest tiiän, et mul on ihan älyttömäst annettavaa, nii rakkaudes ku ystävyydeski.  Mut jos tälläsia pieniä muistutuksia ei tulis, ni en välttämättä koskaa käsittelis noita syvimpiä paskoja mitä jonneki sisälle on jääny aikoinaa. Ja nyt kun oon tarpeeks vahva ottamaa ne vastaa, ni vaik aikamoisii tunneryöppyi tuleeki, ni voi olla vaa ilonen siitä, et saa niistäki viimenää voiman käyttöö tulevaisuutta varten. Kamppailkaamme kaik yhes, kannustan ottamaa vastaa mitä elämä lykkääki käsiteltäväks. Hienoi ja voimaannuttavii juttui poikii ku vähä kuras ryömii välil! T. Mato

Mie löysin itestäni kuvan joka on otettu suunnillee 3,5 vuotta sit.

Jos mikää ei ois muuttunu... ei ees uskalla visioida milt näyttäisin tänä päivänä. Mitää muuta ei voi oikeestaa sanoa ku et hyi vittu. Ja kiitos, kaikest siit mitä on nyt.

Tuli taas tunteista mielee. Yks asia minkä oon huomannu itteäni (ja muitaki samaa matkaa kulkevii) tutkailtuani, on et ku alkaa elämää enemmän sydämel ku järjel, tapahtuu hurjia. Nimittäin tunteet, jotka saatto ennen olla tosi laimeita, tuleeki hirveen vahvana. Ja ku se kerran aukee, ni sitä ei saa enää kiinni. Sielt ne tulvii, halus tai ei. Hyvät ja pahat setit. Ihanaahan se on! Mut ku sitä rohkeutta aina tarvittais niiden näyttämisee erilaisis tilanteis, ni kyl ne haastaa myös aika lailla.

Oon huomannu sellasen efektin, et jos niit tunteit ei näytä niinku ne on, ne muuttaa muotoaa. Mut niit ei pysty tunkee sisää takas. Esimerkiks, kun tapaat ihmisen johon oot rakastunu, ni tottakai oot siit ihan helvetin innoissas. Sama pätee tietyst mihi tahansa tilanteesee tai asiaa mist oot innoissas. Mutta, kun yhteiskunnan sosiaalisii "sääntöihin" tulee useimmiten taivuttua enemmän tai vähemmän vielä, et ehkä näytä sitä intoas ihan täpöllä vaan ehkä koitat vähä olla cool ja pidätellä sitä. Käyttäytyy niiku kuuluu, eihä aikuinen nainen voi käyä hiihittää, intoilee ja punastuu siin. Tai jos käy, ni mikskä se leimataa. Ei ainakaa arvostettavan rehelliseks ja vallottavan avoimeks. Eli toisin sanoen, ei voi näyttää toiselle ihmiselle todellisii tunteita, vaan pitää esittää. Siin vaihees, ku koitat peittää sitä innostusta, se muuttuu ahistukseks. Se pakkautuu niin pahaks, ettei pysty enää olemaa normaalisti vaan tulee pahimmillaa paniikkikohtauksen omaset oireet.

Oikeest, jos ilmasis vaa sen kaiken rakkauden määrän toiselle ihan avoimesti. Mut pelko siitä mitä muut ihmiset sinust ajattelee, voittaa usein. Vielä vaikeamman siit tekee, jos siihen tilanteesee liittyy joku kolmas ihminen, joka kattoo paheksuen sitä. Miten esimerkiks, jonkun ihmisen egoon perustuva sisäisestä epävarmuudesta kertova mustasukkaisuus, voi niin helpost pelästyttää ja estää meitä ilmasemasta ja ottamasta vastaa niin kaunista asiaa ku rakkauden tunne ja kaikki se kauneus mikä siihe liittyy. Ja siitäki vois kaikki oppia itestään paljonki.

Sama juttu, jos koitat tehä vaikutuksen johonki ihmisee, ni pitää olla tarkkana ettei se vaa luule et oot liian innoissas. Ettei se saa tietää, et oikeesti fanitat sitä ihan kympillä, vaan kannattaa olla mahollisimman vaikeesti tavoteltava ja esittää mieluummin ettet välitä ollenkaa. Mitähän sil luulee voittavansa, et piilottaa kaiken hyvän ja vaan sen takia, ettei se toinen luule, korjaan, saa tietää mitä tunnet jo joka tapaukses. Ei oikeestaa voi olettaa saavansa takas mitää kovin aitoa, jos luulee voivansa pelata jollain laskelmoivalla taktiikalla itellee jotain. Kuinka paljon kauniimpi asia oikeesti on nauraa sydämensä pohjasta kovaa äänee ku seisoa coolisti nurkassa epävarmuus loistaen kilometrien päähän? Kuin kaunista ois oikeesti mennä kertomaa tai kuulla joltain tuntemattomalta ihmiseltä et rakastan, mitä ikinä rakastaakaa siinä just.

Sit ku tähä soppaa lisää vielä ihmisten näennäisen eriarvosuuden. Jos sie oot vaik joku korkea virkamies tai julkkis, kuin suureks se ego sit kasvaa helpost. Ja kuin suureks samalla se kynnys olla aito ja ottaa vastaa sitä aitoa kasvaa. Kuinka vaikeeks nää kaikki mielen lumoavat ja vangitsevat kiemurat tekeekää täällä meijän kaikkien yhteises maailmas sen, et voitais antaa toisillemme kaikki se rakkaus ja hyvyys mitä ansaitaa. Aamen, prrrkele!

Rupesin just miettimää, et jos yhtäkkiä kaikille meille kävis samat ku Jim Carreylle siin Liar liar-leffassa, et yhtäkkiä ei pystyiskää valehtelemaa ollenkaa. Pitäis puhuu täyttä totta, joka tilanteessa, koko ajan, eikä vois olla edes hiljaa. Voin kuvitella et siit tulis aikamoinen myrsky. Mut myrskyn jälkeen on poutasää!

Mieti, kuinka usein ite jätät jotain sanomatta. Siis ihan pieniä, merkityksettömiltä tuntuviaki asioita. Kaikki meist haluaa kuulla kaiken rehellisesti, kannatetaa rehellisyyttä, mut kuitenkaa ei toimita sen mukaa toisia kohtaa. Jos joku valittaa jostain asiasta ääneen, usein ihmiset reagoi siihen hyvin varovasti "kyl se siitä"-meiningillä ja usein viel heittää jonkun oman valitusvirren siihen päälle soimaa. Sit se valittaja taas sanoo jotain myötätuntosta siihen päälle ja kuinka ollakaa, molemmat tuntee vääristynyttä, mut lohduttavaa hyväksyntää toisiltaa ja samalla iteltää. Siit tulee sellanen noidankehä, jonka voi katkasta ainoastaa REHELLISYYS päin näköä. On paljon asioita mitä ei ite huomata tai tajuta itestämme. Hukutaa oman mielemme kiemuroihin, joten tarvitaan siihen muiden apua. Kuinka paljon helpompaa meil oliskaa jos jokainen puhuis kaiken rehellisest äänee toisille.

Raja on tietyst häilyvä siin kohtaa, et on helppo ruveta rehellisyyspäissää latelee ylimääräst paskaa toisen niskaa, ku oma olo on paha. Mut se ei oo tietenkää tarkotus, tahalleen loukata ja haukkua sen takii et puhutaan suoraan. Varmasti moni niin tekis kuitenki, se myös paljastaa tosi kätevästi kuinka paha olla sul on itellä sisällä. Samoin, jos loukkaannut siitä mitä toinen sanoo sulle suoraan, se osuu johonki arkaa paikkaa ja sul on saman tien tilaisuus kasvaa siin kohtaa. Kuinka iso lahja se ois sulle ja kuinka ison lahjan voisit antaa muille sillä. Se auttais uskomattoman paljon kehittymää. Muutos satuttaa, oli se mikä tahansa muutos, se tuntuu usein ikävältä ensin. Mut ilman sen kohtaamista, ei myö kehitytä.

Kuinka paljon se helpottaiskaa jokapäiväst sosiaalist kanssakäymist. Vois olla jokaisen ihmisen seurassa just tasan oma ittensä. Ei tarvis myötäillä, nyökytellä tai niellä mitää, vaan vois puhua kovaa äänee oman asiansa radikaalin rehellisesti. Moni ihmissuhde ja moni muu tilanne menis uusiks. Kuitenki, se olis parempi niin, koska jos on jotain sanottavaa, ei voi olla täysin oma ittensä ja se syö jostain kohtaa. Mitä järkee on olla jossain tai tehä jotain, jos ei oo täysillä mukana?!

Ero on huomattava, millanen fiilis on olla ihmisen seuras, jonka kans voi olla täydellisen rehellinen ja oma ittensä ja vertaa sitä valtaosaan sosiaalisist tilanteist mis ollaa päivän aikana. Kuinka helvetin hyvä on olla siinä, ku voi käydä ovi auki paskalla ja vaikka nauraa toisen vitutukselle. Se on just niin hienoa, et kannattaa tosiaa valita se rehellisyys ja heittää vähä vanhoi jämähtäneit energioi uusiks.

Toiselle on viel helppo valehella, etenki jos on siin hyvä, mut itellee ei. Sydän tietää kyllä, jos peittelet jotain. Mitä tahansa, pientäki. Se vaikuttaa väistämättä mielentilaa ja käytöksee. Ja lopulta, enemmän niit ihmissuhteit kariutuu rehellisyyden puutteesee.

Meinasin vahingossa alottaa et 21.10.1986... ehkä se oli alitajunen viesti et nyt on min elämän ensimmäinen päivä, niinku onkii. Joka päivä voi olla! Siltä ainaki nykyää tuntuu.

Mie tos just lueskelin jotain blogia joka on ollu pystyssä jo pitkää ja sillä on paljon lukijoita. Siel esitellää kaikenlaisii mielenkiintosii näkökulmii, vertaillaa muiden blogaajien teksteihin ja pohditaa samaa asiaa omast näkökulmast. Hitto, jos kaikki pitäis blogii, ni ois sellaset seittemän miljardii erilaist näkökulmaa samaa asiaa.

Jolleki joku asia on ihan itsestäänselvä ja joku toinen saattaa jättää lukematta ku ei ymmärrä yhtää. Molemmat on ihan täysin oikeessa omassa todellisuudessaan, mut niillä molemmilla on tärkee rooli toistensa todellisuuksissa, eriävän, mut ehkä jollain lailla avaavan näkökulmansa kans.

Meinasin jo alkaa tuntemaa alemmuuskompleksia ku luin sitä blogia, mut sit aloin ajattelemaa et miten voisin oikeest olla alempana jotenki? En vois. Jos kirjottaisin täysin samasta aiheesta, en vois koskaa kirjottaa sitä samalla tavalla, vaikka siit aiheest ois jo miljoona kertaa kirjotettu. En paremmin enkä huonommin.
Oli kyse sit siitä miten luodaan oma elämämme ajatuksillamme tai vaikka jauhelihakastike. Mie ite lisään sille aiheelle täysin ainutlaatusen oman sävyn. Minuu ainaki kiinnostaa miten muut ihmisen kokee jauhelihakastikkeen maun, tuoksun ja mitä tunteita se niissä herättää. Siks uskon et on sama mistä kirjotan, kuha kirjotan tunteella ni se toimii!

Fiiliksellä.

Ja mist sitä tietää jos joku käy fiilistelee jauhelihakastikkeen olemusta ja yhtäkkiä siin vieres joku toinen tajuaaki, et jumalauta, mie tiiän mistä sie puhut ja siit lähteeki taas uus kertomus, suuntaa, ei tai, vaan JA, toiseen. (Ei saakeli toi viimenen lause kuulosti meijän iskält kännis)

Ps. En oo syöny jauhelihakastiketta niin pitkää aikaa et vois olla ihan virkistävää kuulla jonkun kuvaus kokemuksesta nimeltä jauhelihakastike.
Pps. Nii ja kato nyt, mie sain jonkun muun ajatuksista perspektiiviä, en pelkästään mitä ymmärsin itestäni taas, vaan ihan kaikkeen ja kirjotin siit oikein tekstinki.
Ppps. Kaikella on merkitystä!

Huomasin muuten just, et ku tääki teksti on ekana kirjotettu paperille päiväkirjaan, ni alan helposti vähä muokkailla sitä "paremmaks" siin vaihees ku kirjotan sen koneelle. Täytyy täst eteepäin suoltaa suoraa tänne se.