Tää asia on ollu yks min tähänastisen elämän suurimmist haasteist kaikkine kamaluuksinee ja ihanuuksinee, nimittäin äitiys. Mie en oo koskaa voinu sietää lapsia, oikeestaa mie oon inhonnu niitä aina. Jos mult olis kysytty, ni oisin aina vaa sanonu et ei vielä, en oo viel valmis. Ja niin oisin todennäkösest ajatellu loppuu saakka.

Kuitenki, näin kävi, et minust tuli äiti. Ennen mie luulin, et on ihmisiä jotka on vähä niiku luotu äidiks ja toisia taas ei oo. Siks mie vähä pelkäsin et mitä täst oikein tulee, ku mul ei ollu mitää kokemust lapsist. En ollu koskaa hoitanu ketää pikkusisaruksia enkä muidenkaa lapsia ja en tienny niist mitää. Myöhemmin ymmärsin, et ketää ei luoda äidiks enempää ku toisia, vaan äidiks kasvetaa siin samal. Ja se, et mie en tienny mistää mitää oli hieno juttu. Se anto mulle mahollisuuden ottaa kaikki vastaa just sellasena ku ne tulee. En oottanu enkä olettanu mitää, joten en myöskää pettyny mihinkää. Menin vaa hetki kerrallaa ja otin vastaa mitä tulee. Ja meen edellee.

Kyllähän se kaiken muutti, käytännös. Se vei vapauden tehä mitä huvittaa millon huvittaa. Se on ollu kaikist suurin haaste mulle. Et on jotain, joka sitoo minut johonki ja siin on pakko olla vaikka kuinka vituttais. Ei saa enää yhtäkkii tehä mitä haluu ja millon haluu. Oikeestaa ei voi tehä paljo mitää millon haluais. Mulle se teki lopulta vaa hyvää, koska ilman tätä oisin tuskin koskaa pysähtyny paikalleni tarpeeks pitkäks aikaa ja ymmärtäny itestäni näin paljon. Toinen yhtä iso haaste, josta nykyää osaan myös olla kiitollinen, on se miten paljon oon oppinu kärsivällisyyttä. Mie oon aina ollu tosi temperamenttinen ja oikeest en oo koskaa halunnu lyyä ketää turpaa yhtä monta kertaa ku tota lasta. Kuulostaa karulle, mut näin se on.

Mulle on myös ainaki osittain haasteellista ite se lapsen kans oleminen sen takii, ku mie en tykkää yhtää leikkiä lasten kans. Sitä oon pitkää pohtinu et mikä siin mättää. Puuttuuks minust jotain, onks jotain liikaa, vai tykkääks osa ihmisistä vaa enemmän luontaisesti siitä ja osa ei. Tän asian luulin muuttuvan lapsen syntymän myötä, mut niin ei käyny. 

Joskus myös minuu ihmetyttää ihmisten tapa tehä lapsista vähä niinku "objekteja" tai "harrastuksia". Et ne on niiku jotain asioita eriksee. Ja et äitiys on joku tietty rooli, joka täytyy ottaa tai sit näyttää jotenki vääränlaist esimerkkii. Ihmisiin, jotka on äitejä tai isiä, suhtaudutaa välil jotenki eri lailla, ihan niiku ne ei ois tavallisii ihmisii. Muistan itekki ajatelleeni samoin ennen. Mut mie en oo ainakaa muuttunu yhtää mikskää.

Minust lapset on ihan tavallinen, elämää kuuluva asia. Ne on lajitovereita ja minust niit pitäis kohdella sen mukaa, ei alkaa elää niiden kautta tai rakentaa elämää täysin niiden ympärille. Ne on pienii ihmisii, joiden kans pitäis olla ihan samal lail oma ittensä ku olis kenen tahansa kans. Ei niille tartte rakentaa mitää omakotitalo-farmari-koira-kissa-mukamas-idylliä. Tottakai perusturvasta pitää huolehtia. Siin ne kasvaa ja oppii vierellä ja kyselee. Niiden edes pitää näyttää kaikki tunteet, itkeäkin. Kertoa miks näin tapahtuu, ei piilottaa sitä suojellaksee joltain. Antaa niitten satuttaa ittesä tippumalla tuolilta ja kertoa miks näin tapahtu.

Nyt vast ku Milo on 3,5v, mie alan nauttia äitiydestä enemmän. Oleminen on vähä vapaampaa ja sen kans on kiva keskustella ja kuunnella sen juttui. Mie en oo mikää muumimamma, mut tietenki rakastan tota lasta yli kaiken ja pidän siit hyvää huolta. En ehkä jaksa paljon sen kans leikkiä, mut kuuntelen sitä, halin ja suukotan senki eestä. Pidän huolta et se pysyy terveenä ja saa nauttia elämästä! Ei hitto, vessast kuuluu: "KAKKA ON VALMIS!" Nyt on mentävä...