Mie aattelin tehä vähä uutta ilmettä blogii, mut en niiku mitenkää jaksanu käyä vääntää enempää. Mielenkiinto loppu jo alkumetreil. Mul on toi organisointikyky muutenkii aina ollu uinuvas tilas. Mut ei se mitää, minust tää sisältö on tärkein ja uskon et nää jutut avautuu joka tapaukses niille joille kuuluuki. Vähä tää saattaa olla katkonaista ja jos en päivää tai parii kirjota tänne blogii jotain, ni tuntuu et on taas niin paljon asiaa ettei mitenkää pysty jäsentää kaikkea. Siks se on kirjotettava vähä niiku päiväkirjaa.

Tässä itteäni tutkiskellessa ja tät iänikuist juttuu pyöritellessäni, et mikä minust tulee isona, oon oivaltanu asioita. Mie en tiiä, eikä min tarvikaa tietää, et mitä tuleman pitää. Luotan omaa sisäisee äänee mikä tuntuu minäki hetkenä hyvältä ja annan sen viiä minut sinne, missä mie minäki hetkenä voin kehittyy parhaaks maholliseks versioks itestäni. Enkä odota mitää, annan vaa joka hetken aueta sellasena ku se tulee ja otan siit kaiken irti!

Ei voi vertailla itteää muihin ja siihen miten muut tätä elämää elää, koska kukaa ei voi tietää millasta on olla toinen ihminen. Miten se näkee ja kokee asiat ja millanen todellisuus sillä on. Jos jotain jalanjälkii on seurattava, valitsen oman intuition. Se on haastavaa, mut valitsen nähä sen mahollisuutena enkä esteenä. Ja täydellinen rehellisyys, kuinka vaikee asia se on. Ihan uskomattoman vaikee, mut mie tiiän et se on ainoo oikee tie. Se on syy miks mie koko tätä blogia kirjotan, et mie voisin paljastaa itestäni sellasii asioita, joista on usein vaikee puhua ja jotta voisin kannustaa kaikkia muita omaks iteksee opettelevia olentoja samaan.

(c) Sirpa Siik

Sain täs yhtenä päivänä hyvän esimerkin. Minuu pyydettii tekemää energiahoitoo ja yhtäkkii minuu rupeski ahistaa ajatus siit. Mie kävin sisäistä kamppailua itteni kanssa. Ku sain viestin, jossa kysyttii hoitamaa, eka reaktio mikä tuli oli että toivottavast en joudu tekemää sitä. Sit rupesin kelailemaa et mitähän täs nyt on takana, miks ahistaa tää ajatus. Miehä oon hoitanu ennenkii, ei täs pitäis olla mitää ihmeellist. Kuitenkii nyt oli auennu joku uus juttu. Eka ajatus mikä tuli mielee, oli se et en osaa tehä sitä tarpeeks hyvin. Koska pelkään ihmisii ja en osaa käsitellä niitä "ku ammattilainen" eli vähä niiku irrottaa itteäni ihmisenä siit jutusta ja esittää kipeit kysymyksii, ikäänku oisin psykologi, siis ns. henkilökohtasesti irrallaa siit jutust.

Mut koska mie oon menos nyt niin lujaa sinne rehellisyytee ja min todellisuudes ihmiset ei oo mitää toisistaa erillää olevia, kylmiä koneita, vaan syväl sisällä halutaa toimia rakkaudesta ja olla toisia lähellä. Ja mulle käsitteet "henkilökohtanen" tai "yksityisyys" on rapistumassa kovaa vauhtia pois. Ne ei oo mitää muuta ku erillisyyden harha ja pelkojen muuri, jotka pitää ihmisen piilossa omalta iteltää, ettei tarvis kohdata niit omii syvimpii pelkoi jotka heijastuu toisista ihmisistä vasten kasvoja, ku tullaa liian lähelle. Mie en taho hoitaa ihmistä niiku asiakasta, mie tahon olla ihmiselle ihminen.

Joka tapaukses, mie tarkastelin lisää tät reaktioo itessäni. Onneks sain sit sen hoidon peruttua ja siirrettyä seuraavaa päivää, et sain aikaa paneutua tähä enemmän. Olo helpotti heti. Seuraavaks tuli mielee sellanen juttu, et oon niin epävarma itestäni, et sen takii mie pakenen sen hoidon tekemistä, ettei tarvis kohdata sitä et mie oon huono, koska en osaa kunnolla ja täydellisesti kaikkia tekniikoita ja kikkoja, joilla saa mahollisimman nopeest tuloksii aikasiks ja ettei asiakas maksais yhtää turhasta.

Sit täst päästääki siihe, et toi raha, se on yks asia joka aiheuttaa myös täysin tarpeetont kitkaa ihmisten välille. Minust tuntu siltä, et mie en haluu rahastaa, toisin sanoen tehä bisnestä, sellasella asialla niiku energiahoito. Se kuuluu jokaiselle ihmiselle rakkaudellisena välineenä auttaa itteää ja toisiaa ymmärtämää paremmin ihmisenä olemista. Ja koska se hoito usein tapahtuu viel niin et se toinen ihminen ei kunnolla tiiä mistä on kyse, jotain vaa tapahtuu ja sie paranet ja sit se oli siin. Joilleki se voi tuntua hyvältä, mut mulle se ei jotenki riitä. Mulle on tärkeää auttaa sitä toista ymmärtämää itteää ja rohkasta tutkimaa et miks mulla on tälläsii juttui mieles ja kehos, miks on kipui ja miks on vaikea käsitellä tunteita.

Mie ymmärsin, et mie en pelkää kehittyä itsevarmemmaks ihmiseks. Mie yritin mennä suuntaa, johon min ei kuulu. Kaikki mitä se oli, ni vastustusta min todellista olemusta kohtaa. Se ei oo mulle luontainen tapa lähestyy asioita ja rakentaa maailmaa, eikä oo sen takia paras mahollinen tapa myöskää kehittyä itsevarmemmaks. Siit puuttuu se intohimo ja uuden oppimisen jano sitä asiaa kohtaa.

Se oo huono juttu. Mitää virhettä ei oo käyny siinä, et mie haluan toimia eri lailla ku luulin et "täytyy". Mie pelkäsin myöntää sen, osittain siks et mul on vieläkii sellasii negatiivisii uskomuksii, et jos mul ei oo tätä energiahoitajajuttuakaa, ni sit mul ei oo enää mitää "omaa juttua". Mut tajusin, et just tässä kohtaa pääsin askeleen lähemmäs sitä omaa juttua. Päästin irti ja seuraavana päivänä mennessäni hoitamaa puoleks tunniks, viivyin kaks ja puol ja kotii lähtiessäni huomasin et miehän olin uskaltanu olla oma itteni ja avannu itteäni enemmän ku koskaa tavallisesti uusille ihmisille ja tän ansiosta tääkin inspiroiva keskustelu tulee vielä jatkumaa. Lisäks, samana päivänä mulle tuli puhelu jossa selvis et luvassa on valokuvailua huikeitten ihmisten kans viikonloppuna ja siin tajusin sen eron, siellä on yks sellanen highest excitement, jossa en pelkää ottaa haasteita vastaa. Mie rakastan hullutella, olla ruma, olla kaunis, luoda uutta ja rikkoa (etenki siveellisyyden ja normien) rajoja. Se on mulle sitä korkeinta minua!

Ihanaa oppia koko ajan lisää ja laajentua. Kirjottelen tulevissa postauksissa lisää uusista tuulista sen mukaa ku niit ilmenee. Pidän tän rehellisenä, raa'alla tavalla itteäni avaavana kanavana kertoa min oma versio tästä todellisuudesta ja kokemuksesta ihmisenä. Mie oon niin innoissani KAIKESTA!

Jännä juttu, miten toi keväinen aurinko saa ihmiset käyttäytymää. Se tuo esii niit todellisen itsen pilkahduksia jokaisesta. Tekee yhtäkkiä mieli sanoa toiselle et vitsi mie rakastan sinuu tai yhtäkkiä joku juttu näyttääki ihmeellisen kauniilta ja uusia inspiraatioita herää. Ah, ja ihana kevään tuoksu!

Ps. Mie rakastan sinuu!!!

Mie en ois ikinä, koskaa, mitenkää, uskonu et miten voi todellisuus muuttuu parin viikon sisällä niin hurjasti et ei taho pysyy perässä. Ihan sairaan antoisat pari viikkoo ollu taas, suurimaks osaks Maijun ja lasten kans. Pääsin myös toteuttamaa itteeni ihanan toisen minän eli Timpan kans pitkäst aikaa ja saatii taas vuosisadan siisteimmät (meijän mielest) valokuvat otettuu ja muutenkii pääs taas ihanan leikkisä, hullu sekopää-Viivi irti, joka on valmis mihin vaa vaikka heti!

Ihanaa huomenta.

Täs ollaa koettu myös tunteita niin laidast laitaa, viimesistä hyvästeistä alkuinnostuksee, ettei uskois et ihminen voi kokea niin paljon edes paris vuodes. Tää tahti vaa kiihtyy koko ajan ku oivaltaa jatkuvast uusii juttu itestää ja elämän hienoista kuvioista. Kerron nyt täs murto-osan et what's going on täl hetkel.

Ensinnäkii mie ite oon muuttunu ihan toiseks ihmiseks ku viel vähä aikaa sitte. Reseptillä: oon jättäny kaiken ylimääräsen, menny vaa sitä kohti mikä tuntuu siin hetkes parhaalta ja luottanu siihen et todellisuus muovautuu ja resurssit kyl riittää, oli ne mitä tahansa, kuha vaa seuraan highest excitementtiäni joka hetki. Ja näin se menee, oon päästäny irti ja uskaltanu! Siit lähtien oon kasvanu enemmän ku yhteensä viimesien vuosien aikana. Oon yksinkertasesti toiminu jokaises hetkes sen mukaa mistä saan eniten iloa ja intoa. Oon antanu itelleni luvan kääntyy pois KAIKESTA mikä tuntuu vähänki vastenmieliselt. Lisäks, elän hetkessä. Ei tarvi antaa mielen viedä ku voi ite viiä mieltä sinne suuntaa mihin haluaa. Mitä kaikkee oonkaa sen jälkee saanu elämält, hitto ku pystyis sen kaiken sanoina kertomaa, mut vittuku ei ne riitä siihe!!!

Täshä myö!

On paljon syvällist juttuu, sitähän riittäis vaikka loputtomii täs, mut ku niit ei pysty lyhyest kirjottaa ni en ala nyt niit enempää yrittämää. Puhun niist viel myöhemmin kuitenkii. Hitto, yks päivä löyettii ittemme Gina Tricotin alennusmyynnistä, just tultu Sokokselt ostamast ripsarii, kummalliset haalarit päällä seisomas pukukoppien peilin eessä ottamas itestämme valokuvii kännykällä. Viel kaiken lisäks hihiteltii ku teinit. Ja kaiken sen lisäks ostettii noi asut. Sen jälkee paineltii mäkkärii syömää. Kaikki jotka tuntee minuu vähänki, tietää et mitää tälläst ei oo tapahtunu vuosii. Tuntu ihan ku kokis jotain uutta ja ihmeellistä, oli niin älyttömän hyvä fiilis ettei mitää rajaa. Nimenomaan se huikee fiilis sai meijät rikkomaa rajoja näin, ei toisinpäin, et oltais rikottu rajoja saadaksemme sen hyvä fiilis. Täst aiheest aion kans kirjottaa myöhemmin lisää, miten oon huomannu et onnellisuus ja hyvä mieli vaikuttaa todellisuutee.

Mie oon myös huomannu et minus on heränny jonkunlainen feminiininen puoli. Oon aina ennen ollu enemmän sellanen, et ei vois vähempää mitkää tyttöjen jutut kiinnostaa. Yhtäkkii oon ruvennu innostumaa enemmän korviksista, vaatteista ja laittamaa useemmin meikkiäki naamaa. Huomaan et ku näkee asioit laajemmin, ni itekki laajentuu, sen sijaa et sulkis jotain kokonaa pois. Ennen oon ollu melkein radikaalisti sitä mieltä et on typerää ku pitää olla kaikkii tyttöjuttui ja kaikki sellanen on ihan turhaa. Ei se laajeneminen tarkota minkää asian poisjättämist, vaan tasapainon löytämist sellaseks ku mie luonnollisest oon, mikä tuntuu oikeest minust hyvält ja mikä tukee minkäki hetken iloa parhaiten.

Toi oli oikeest aika siistii miten noi kaks palloo sulautu yhtee tommosel tasapinnal!

Nyt ku katon peiliinki, ni näen itteni paljon kauniimpana ku vielä kuukaus sitte. Viimeks laitoin pitkäst aikaa lasit päähä ja ennen oon inhonnu sitä näkyä peilistä ku mul on lasit päässä. Maijun sanoin: en mie näyttäny oikein miltää. Omast mielest jopa rumalt. Nyt mie näin itteni kauniina rillitki pääs. Oon vissii pikkuhiljaa oikeesti rupeemas rakastaa itteäni, viimein! Välipointtina tähä pitää laittaa mielenkiintonen juttu näön parantamisesta jonka löysin, josta varmaan kirjottelen myöhemmin lisää kuha saan aluille.

Rakkauden kokeminen on myös muuttunu ihan toisenlaiseks. Voin vaa katella ja tuntea lämmint rakkautta ja rakastaa, eikä tarvi kokee minkäälaist tuskaa. Miten kiitollinen voikaa olla siit! Pakko kirjottaa täst rakkausaiheestki paremmin ja tarkemmin, ku siitäki vois kertoo taas vaik novellin. Oon myös empaattisempi ku ennen, mikä on jännä tunne kans. Aiemmin oon ollu tosi varautunu vierait ihmisii kohtaa, mut nyt oon ruvennu avautumaa pikkuhiljaa. Alan myös pikkuhiljaa oppii pyyteetöntä fyysist läheisyyttä ja sen todellist merkityst ihmisten välil. Ihanaa huomata et alan olemaa koko ajan enemmän oma itteni ja kokonaisuudessaa rakkauden määrä erilaisina ilmentyminä elämäs on huimaa!

Vanha jengi koos saattamas yhtä avioliittoo.

Oon myös alkanu täs tutkimusmatkan varrella pikkuhiljaa huomaamaa muitaki pilkahduksii todellisest itestäni mitä piilee näitten uskomusten ja mielen ongelmaisen viidakon uumenissa. Mie en viel tiiä mitää tarkkaa, mut yks asia johon täytyy varmaanki tarttua, joka tuli minuu vastaa, on sellanen nettikurssi kun luovan kirjottamisen haaste. Mie selvästi toteutan itteäni parhaiten jotenki luovasti. Saa nähä mihin nää uuet polut viekää minuu. Oon vaa joka hetki ilonen, onnellinen, rauhassa. Muistakkee, joka hetki, tää hetki :) Täshä myö. Hihii.

Mie tääl kirjottelen taas ku en oo kirjottanu pitkää aikaa. Kauheest taas tapahtunu tässäki välis, mut vaikee oikein alottaa mistää ku suurin osa niist asioist ei oo mitää sellasii kovin konkreettisii juttui. Tää on jotenki ollu sellast aikaa, et sisällä on tapahtunu hirveest, mut ulkonen maailma on aika pysähtyny. Välil se tuntuu silt et se on jotenki ristiriidas, mut sit aina lopult tajuun et vaan tän pysähtyneisyyden ansiost oon saanu mahollisuuden oivaltaa näit juttui.

Ihanaa, ku on aikaa ja ei oo kiire koko ajan. Kärsivällisyyttä joutuu täs opettelemaa monenki asian kans, mut ku aina muistaa sen, et täs hetkes on oma juttusa. Aina voi valita miten suhtautuu asiaa ku asiaa, ni ei tartte yhtää ahistella. Mie oon täs menneiden vuosien varrel opiskellu itteäni ja maailmaa ja oppinu olemaa olosuhteist ja tapahtumist riippumatta koko ajan onnellinen. Mie yks päivä kirjaa lukiessani tos nojatuolis kattelin Miloa ku se katto tietsikalt jotain piirrettyy ja jotain juteltii, ni mie itkin sen takii ku oon niin onnellinen. Hitto sentää, et oonki kiitollinen täst kaikest! Ollaa juteltu Juuson ja Maijun kans niin paljon kaikkii siistei juttui ja kaikest et toivoisin niin et jokainen ois voinu olla mukana niis keskusteluis.

Ei oo vissii kuvii tarpeeks ku pakko laittaa uusii mitä löytyy vaikkei liittyis aiheeseekaa (tää on Sirpan ottama myös)

Oon lukenu aika paljon, se on ihanaa ku on hyvä kirja joka kiinnostaa. Nyt oon lukenu sellast ku Path of Empowerment. Se on viimenen osa Barbara Marciniakin kirjottamast kirjasarjast. Ne on ihanii kirjoi ja mie oon saanu niist hirveest kyl irti. En rupee nyt täs selittää niist sen enempää, tuolt linkin takaa löytyy lisää tietoo. Lukeminen on sellanen juttu jonka mie oon löytäny oikeestaa vast joskus kolmisen vuotta sitte. Nuorempana mie en ikinä lukenu, en ehkä jotenki jaksanu keskittyy. No, nyt ku oon pysähtyny muutenkii menemää itteeni ni jotenki nää kirjat on tullu vissii jäädäksee.

Sit mie oon katellu Youtubest aika paljo sellast kanavoijatyyppiä ku Bashar. Ainoo tommonen puhujatyyppi jota mie oon koskaa jaksanu perehtyy kuuntelemaa. Se uppoo minuu siks ku se puhuu niin selkeest ja siin on ripaus huumorii mukana, en tykkää liian vakavast tyylist. Tuolt tubest löytyy kivoi lyhkäsii pätkii aina johonki aiheesee liittyen. Niistäki saa aina ihanii muistutuksii elämäs erilaisii tilanteisii. Tääki on uus juttu, koskaa ennen ei oo kiinnostanu yhtää.

Tässäki kohtaa saatto naurattaa se et lähti käsist (naurattaa vieläki!)

Mie oon myös löytäny täs viime aikoina jotenki ihan uusia tuulia huumorinki saral. Mul pyörii kaikkii hauskoi juttui jatkuvast mieles ja usein naureskelen äänee yksinääkii. Hitto, sitä tapahtuu aika useinkii ku tarkemmin miettii. Sit tulee välil sellanen tunne ku on yksin, et sitä nauruu ei saa kunnol ulos, vaik naurattais ihan sairaast! Tai sit jos tulee jotain hauskoi juttui mielee ni tulee tukala olo jos niit ei saa sanottuu äänee. Yleensäkki mie oon aina nauranu paljon, mut nykyää etenkii useinki tekee mieli vaa nauraa ihan älyttömäst ja koko ajan. Se on hauskaa! Lieväst sanottuna. Monest oon miettiny jo et onks kellää oikeest yhtä paska huumorintaju ku mulla ja sen jälkee nauranu silleki asialle joka kerta räkäsest päälle.

Sit mie unelmoin hirveest semmosest yhteisöllisest meiningist. Toivoisin et ois porukkaa paljo ympäril joka päivä. Ja et vois tehä kaikkee siistii yhes. Mie haluisin kokeilla kaikkii kivoi juttui, kaikkii harrastuksii ja saaha kaikkii älyttömii ideoit. Ois ihanaa pelata porukal lautapelei, hassutella ja oikeest sekoilla niiku lapset. Mielistyn pelkäst ajatuksestakii! Unelmoin myös pöytäroolipelaamisest.

Sit mie haluun kans rakastaa ja antaa rakkautta, opiskella sitä toisen ihmisen kans! Ai vitsi, miehä aloin täs iha innostumaa (nauran vaihteeks yksinäni) ja se on muuten kans ihanaa. Ku ajattelee paljo positiivisii asioita ja unelmoi ni hyviä asioita kans tapahtuu. Niin siistii innostuu ja unelmoida. Täs oli vähä kuulumisii. Palailen kaikkii näihi aiheisii taas yksityiskohtasemmin jatkos.

Ps. Vittu mie oon muuten rakastunu!!!

Mie oon viime aikoina miettiny ihan hirveest sitä oman jutun löytämist. Mie oon aina ihmetelly sitä, et monet muut ties jo tosi nuorena mihin ne haluu mennä ja mitä tehä. Niil oli selkeet suunnitelmat ja minuu hirvitti se, et pitäis tietää jo nyt et mitä mie elämält haluun. Ja nyt vast alkaa valkenemaa, pikkuhiljaa.

Olin eilen min lapsuudenkaverin Piian luona pitkäst aikaa. Istuskeltii ja juteltii hirveest kaikkee. Sen piti valita oma suuntautuminen opiskeluissa neljäst eri vaihtoehost ja pohdittii siin et mikä olis kiinnostavin. Opettaja oli käskeny miettii hyvin tarkkaa sitä suuntaumist. Niitä siin sit mietiskeltii ja ruvettii keskustelemaa niistä. Muut vaihtoehot oli ihan kivoi, mielenkiintosii ja tulevaisuutta miettien työllistymisen kannalt varteenotettavii. 

Kuitenki, ku tultii tähä viimesee vaihtoehtoo, oli meininki ihan eri. Piia juoks kaivamaa kansiot esii ja liekityttii selittää aiheest ihan täysil. Keskusteltii asiast ja huomasin, miten koko huone muutti olemustaa sen fiiliksen perusteella mikä siit innostuksest tuli. Ensin pöydän ääres istu koulusta ja lapsista stressaantuneen olonen, tietokoneella pelaavaa aviomieheesä kyllästyny jumittava olento, joka muutti täysin muotoaa muutamassa minuutissa. Yhtäkkii se ei menettänykää hermojaa lapsii, sen kasvot loisti ja ukkoki sai suukkoja vaa ohimennessää. Ei kyl mulle ainakaa jääny epäselväks, mikä se vaihtoehto niistä suunnista olis. Opettaja saattas sanoo järki, mie kyl sanon että tunne. Just tollanen, joka heijastuu kaikkee. Ei tartte kahta kertaa miettiä onko tää min juttu vai ei. Lopult tultii siihe tuloksee, et paras palauttaa paperit ja antaa palaa!

Tässä valmis media-assistentti vuonna 2006. Täs kohtaa viel luulin tietäväni, vissii useemmassanki asian kohal, jotain.

Luulin aina ennen, et se oma juttu täytyy löytää valmiist vaihtoehoist. Nyt mie alan kuitenki ymmärtää, et meille kaikille se ei löydy sielt. Mut yhen jutun mie oivalsin. Siin samalla, ku Piia innostu, mie ite innostuin ihan yhtä paljon. Mie olin ihan mielissäni siin vieres, en voinu lopettaa hymyilemist. Mie olin siit yhtä lailla ihan liekeis! Tajusin, et tähän liittyy se min oma juttu. Mie sain auttaa Piiaa oivaltamaa oikean suunnan ja kuuntelemaa sydämensä ääntä. Se oli mahtava tunne. Tätä mie haluun lisää. Mie haluun auttaa ihmisii kuuntelee sisintää, vähentää asioiden järkeistämist vanhojen kaavojen mukana ja löytämää sen täs elämäs mist nauttii koko sielullaa. 

Sellast ammattii tai tutkintoo ei opeteta missää koulussa. Paitsi tietyst elämänkoulussa. Tää on sellanen juttu, mihin voin laittaa sen oman uniikin kädenjäljen. Ei tarvi eritellä eriksee työ -ja yksityist persoonaa, vaan voi olla just se oma ittensä, myös virheineen, ja ottaa käyttöö ne vahvuudet mitä minus on. Ei tarvi opetella ulkoa jonkun toisen kirjottamaa tekstii, niiku kouluissa, vaan voi oman kokemuksen pohjalta ja kautta luoda jotain täysin uutta. Jos ei jotain löydy laatikoista, paras ettiä niitten ulkopuolelt. Mikä mahtava juttu täst viel jonain päivänä tuleekaa! Se, miten, jääköö universumin huoleks. Ite en oo kovin hyvä muutenkaa nois organisointihommis.

Tajusin myös, et sen takii mie oon niin mutkasta ja kuoppasta tietä täs käyny läpi omien tunteideni kans, jotta voin joskus valjastaa sen voimaks. Enhän mie voi opettaa muita käsittelee tunteita, jos en ite oo käyny omaa paskaani läpi. Oon niin kiitollinen ja innoissani, et oon saanu jostain viimenää kiinni ja alan pikkuhiljaa saaha selville mitä min kuuluu tääl elämäs tehä. Hihiii!!!

Mie oon aina tykänny valokuvailusta. Myös kuvailu on kivaa, mut jostain syyst oon aina päätyny kameran etupuolelle lopult. Siisteintä on ideoida kaikkee ja keksiä missä kuvaillaa ja millasis asusteis ja asetelmis. Täl kertaa mie sain olla kohteena rakkaalle ystävälleni Sirpalle, joka otti minut studioo malliks. Oli huippuu ja tosi helppoo tehä yhes ku oli niin hyvä kuvaaja ja ohjaaja mulla. En ees muistanu miten siistii ja hauskaa tää on. Oltii molemmat iha innoissaa! En malta oottaa et näen loputki kuvist, kuha jälkikäsittely valmistuu niihinki, mut pakko oli laittaa tänne nähtäville jo nyt osa.

(C) Sirpa Siik

Mie oon pohdiskellu vähä ystävyyttä täs. Se mikä oli ennen ihan itsestäänselvää, ei yhtäkkiä enää ookkaa. Ku kaks ihmistä muuttuu, kasvaa ja kehittyy eri suuntii, ni voi olla vaikea pidellä toisesta kiinni. Ja mie oon sitä mieltä ettei kannatakaa, väkisin.

Se et osa ennen niin pysyvält ja ikuiselt tuntuvist ystävyyssuhteist kariutuu tai vähintääki muuttuu, on oleellist oman kehityksen kannalta. Jokainen meist painii omine kehitysaskelinee eteepäin ja siin vaihees ku ei toistaiseks pysty enää yhes kehittyy enempää, on parempi laskee irti ja ymmärtää et näin tän nyt kuuluu mennä. Se mikä ennen yhdisti, on jommankumman tai molempien puolelt muuttunu. Se ei oo paha asia, eikä mikää petturuuden teko toista kohtaa. Sehän ei myöskää tarkota ettei enää koskaa oltais missää tekemisis. Mist sitä tietää vaik viel jonain päivänä parhaat ystävät. Muutos on kuitenki pakollinen, jokaisel elämän osa-alueel, jos haluu oikeest ruveta pöllyttää vanhaa pohjaa ja luomaa tilalle uutta.

Mul se on ainaki menny just niin, et sitä tahtii ku ite on muuttunu, ni iso osa ystävistä jotka oli ennen tosi läheisiä, onki yhtäkkii ihan vieraita. Mut tää on väistämätön yhtälö, ku sisäinen minä muuttuu, pakostihan se vaikuttaa myös ulkopuolee. Se Viivi mikä aina ennen olin, onki saanu uuden muodon. Yhtäkkii ei enää kiinnosta ne samat jutut mistä aina jauhetaa. Kaipaa jotain enemmän, jotain syvempää perspektiivii. Ja ku huomaa, et täshä aletaa olla ihan eri aaltopituudella, ni eihän se keskustelu oo kauheen hedelmällist enää.

Minust on tullu aika ehdoton tän asian suhteen. Jos minuu ei kiinnosta olla tekemisis, en oo. Oon huomannu et se on terveellistä. Turha se on jäähä siihe vanhaa jauhamaa, jos tuntuu et siit ei saa mitää uutta irti. Mieluummin suuntaan energian sinne mis tuntuu hyvältä olla, mis voi kehittyä, mis saa eniten iloa, naurua ja uutta näkökulmaa asioihin. Sellasee mis kaikki osapuolet saa ja antaa koko ajan eikä asiat junnaa paikallaa. Pitää osata ottaa vastaa ja antaa rakentavaa kritiikkii, oikeest auttaa sitä toista huomaamaa omat kehityskohtansa ja ottaa kiitollisena vastaa se toisen objektiivinen palaute, eikä pettyä siitä et se toinen ei ookkaa samaa mieltä. Lohduttaa ja auttaakki voi monel tapaa. Usein jopa toimivampi tapa kun sympatia, on vääntää vähä sitä veistä siin haavas tai kaataa vettä myllyy jos vituttaa. Se on semmonen hellä potku persiille ettei jäähä tulee makaamaa. Täys rehellisyys on myös tärkeää, niiku seki, ettei oleta mitään. Tottakai kaikki tää täydellä rakkaudella.

Mut tietyst tälläsen ystävyyden rakentaminen voi viiä aikaa. Joskus se kyl saattaa syttyä ihan helpostikin, niiku rakkaus yleensä. Mut siltiki, se et se pääsee syvenemää sellasille leveleille, et siit saa kaiken irti vaatii pitkäjänteisyyttä. Ja se tulee tietenki luonnostaa, jos kiinnostus siihen on molemminpuolinen. Mie ainaki tarvin ystävyydeltä aikaa ja paljon. Se ei riitä, et käydää kerran kuukauden tai edes viikos kahvil, vaihetaa kuulumiset ja se on siinä. On ihanaa, ku voi maata vaikka viikon toisen sohvalla ja vieläkää ei tunnu silt et haluis päästä eroon "vieraista".

Tietyst tää meijän kulttuuri, joka ei oo kovin yhteisöllinen, tekee täst hankalampaa. Ydinperhe-meininki kaikkine velvollisuuksinee verottaa. Onhan se mukamas hankalaa, jos parhaan ystävän uus poikaystävä on perseest tai jos se on vaikka alottanu uuden rakkaussuhteen, ni helposti heittää ne bestikset menemää. Ei ne vissii kovin bestiksii lopult ollukaa, ku vähä miettii. Ois ihanaa ku ihmiset eläis yhteisöis, jois kaikki tuntis kaikki, ei tarttis peitellä mitää ja rehellisyys kukoistais. Sellast kiitos!

Kukaa ei varmasti oo eri mieltä siit asiast, et täs elämäs on tärkeintä ja antoisinta läheiset ihmiset! Sellaset joiden kans voi todellaki paljastaa kaiken, heikkoudet ja vahvuudet, pelkäämättä arvostelua. Mie suuresti ihmettelen, et kaikist tärkeimmän asian, todellisen ystävyyden, takia ei muuteta toiselle paikkakunnalle, toisin ku parisuhteen tai työn takia. Asutaa kaukana perheistä ja ystävistä, minkä kustannuksella?! Just sen kaikist tärkeimmän ja antoisimman. Vietetää suurin osa ajasta kuitenki jossain muualla ku siin mis oikeest on hauskinta, siisteintä, vapainta. Ja sitä se on, ystävyys, parhaimmillaa.

Tää blogin alotus tuli oikeestaa aika hyvää välii. Eilen nimittäin aloin kirjottaa päiväkirjaa ja tää saaki nyt tulla tilalle. Mie oon suunnitellu tätä jo jonkun aikaa, mut nyt vasta sain kunnolla kipinän. Täs on pientä opettelua, mut tästä se lähtee!

Hirveesti ois kirjotettavaa, mut pakko se on jostain alottaa. Oon tällä hetkellä siinä pisteessä, et haluisin lähteä johonki suuntaan. Mietin, että mikä olis sellanen asia tässä elämässä, joka minuu kiinnostaa ja jota vois tehä sillee et ois ihan täysil messis. No päädyin tähä, blogii! Oon muuten tosi ilonen et tajusin tän.

Tää on jo itessää aikamoinen haaste, nimittäin en oo kovin hyvä sensuroimaa ajatuksiani ja sanomisiani. Joudun vähä niinku pistämää itteni likoon. Mut ei se mitään. Miks mie oisin täällä pallolla just tälläsenä jos en ois sitä varten? Nii.

On sata asiaa, joista voisin alottaa tän, mutta päädyin siihen, et kopsaan suoraan eilisen ekan päiväkirjakirjotuksen tähän. Se kertoo sopivasti tän hetkisestä tilanteesta ja sen jälkee voin lähteä sit pohtimaa vaikka ja mitä.


19.10.2013
klo 17:00

Mie päädyin nyt alottaa tän päiväkirjan. Idean sain ystävältä, joka kuulemma kirjottaa päiväkirjaan joka päivä kaikkia fiiliksiä ja mietteitä ja mikä tärkeintä: TOIVEITA.

Mitä mie oikein haluan elämältä? Mikä on se min UNELMA.

Luin just loppuu samaisen ystävän antaman synttärilahjan; Kuiskauksia kaikkeudesta-kirjan. Se vaikutti minuu todella positiivisesti ja anto ajattelemisen aihetta. Olin taas muodostanu maailmasta jonkunlaisen valmiin kuvan ja alkanu ajattelemaa et kaikki on jonkun muun ku min käsissä. Tää kirja palautti minut maan pinnalle, tai siis itseasias vähä myös pois maan pinnalta.

Oon täs jo pitkää miettiny et onks asiat oikeesti just niin joka hetki ku ne on tarkotettu vai voinko itse täällä niihin vaikuttaa ja missä määrin. Tän kirjan jälkeen oon tajunnu kuinka paljon oikeesti tää tän hetkinen kuvio, joka on min elämä, kuulostaakaa siltä mitä ajattelen ja tunnen sisälläni. Tai ainakin oon tähä asti tuntenu.

Lisäks, oon luottanu hirveesti kohtaloon. Et kaikki on suunniteltu ja tätä kaikkea nyt vaan on koettava, vaikkakin se kasvattaa tietenki kohti parempaa ja vahvempaa ihmiskokemusta, mutta että voinko sittenki vaikuttaa konkreettisii kuvioihin hyvin paljonki. Olisko niin, et kohtalon (eli itseni kuitenkin?) valitsemana just nyt oon valmis vastaanottamaa nää kokemukset ja uudet ajatukset asioista.

Takas tähän omaan unelmaan. En siis taida sitä olla vielä löytänyt. Johtuisko se siitä etten oo osannu vaan kattoa oikeesee suuntaan vai enkö oo vaan ollu valmis vastaanottamaa ennen tätä tiettyjä tuskallisia osuuksia itteni kehityksessä, jotta voisin lähteä unelmani suuntaan? En oikein tiiä viel.

Nyt oon kuitenki ensimmäistä kertaa pyytäny selkeesti siltä "kaikkeudelta", jos siltä nyt voi mitään pyytää kun kerran ite taidan olla se kaikkeus, et mie saisin siitä omasta jutusta kiinni. Oon koittanu miettiä miten saisin kiinni asioista, joista TODELLA nautin. Mut mul taitaa olla vaikeuksia kuunnella itteäni. Onkohan se niin, et min täytyy päästää KAIKESTA irti, jotta ne voi ilmentyä. Jättää kaikki oletukset, kuunnella vaan sydäntäni ja hahmottaa itelleni loistava tulevaisuus. Nähä se lopputulos ja unohtaa se miten kaikki tulee tapahtumaa. Vaikka vaikeahan se on hahmottaa loistavaa tulevaisuutta, jos ei tiedä mitä se sisältää...

Tuntuu et oon ollu hirveen pitkää jo paikoillani. Syystä kylläki, enhän mie muuten olis tässä pisteessä. Oon oppinu hirveesti itestäni, etenki parin viimeisen kuukauden aikana. Tässä jumittaessani oon päässy tutkiskelemaan vähän et kuka mie oikein oon?

Tuli tässä just mielee, et entä jos ne min unelmat onkii niin suuria et pelkään unelmoida?
Jos en uskallakaan ottaa vastaan niitä esteitä mitä matkalla ois. Nimittäin pelkoja täytyy kohdata ja yhen niistä tässä kohtasinkin, koska tiesin et min on tehtävä se. Mut vaikeaa se oli. Palaan siihen myöhemmin.

Jos vaan saisin ne muutkin esteet yhtä selkeästi näkyviin, jotka on min unelman tiellä, ois aikamoista. Kuuleeko kaikkeus, just pyysin niitä, kiitos? Vissii pitää jäähä oottelemaa ja kuunnella niitä impulsseja joihin vois reagoida, vaikka pelottaiskin.

"Sinusta on niin houkuttelevaa

tarkastella nykyistä elämäntilannettasi, sitä,

kenen kanssa olet, missä työskentelet,

mitä sinulla on ja ei ole, ja ajatella:

"Näin oli ilmeisesti tarkoitettu, olen täällä jostakin

syystä." Jossakin mielessä oletkin oikeassa.

Olet kuitenkin, missä olet, niiden ajatusten vuoksi,

joita sinulla oli (ja ehkä vieläkin on). Olet siis,

missä olet, jotta oppisit, että elämä menee juuri näin

- EI ole kyse siitä, mitä oli tarkoitettu.

Älä luovuta valtaasi epämääräiselle tai salaperäiselle

logiikalle. Huominen on ihmisten, työn ja leikin

osalta tyhjä taulu, mutta koska sinä täytät senkin

lopulta, sinusta tuntuu jälleen, että niin oli tarkoitettu

- kenet tai mitä sitten oletkin vetänyt elämääsi.

Mitään ei ole tarkoitettu lukuun ottamatta 

vapauttasi valita ja valtaasi luoda.

Valitse suurta ja ole onnellinen."

- Kuiskauksia kaikkeudesta, Mike Dooley -