Kirjottelin tos vähä aikaa sit rehellisyydestä. Itseasias tää koko blogi perustuu siihen. Tää on min päiväkirja, jonne mie kirjotan omia tuntemuksia sellasina ku ne koen mitää sensuroimatta. Nyt on kuitenki näköjää käyny sillee, et oon huomaamattani ollu epärehellinen. Oon jättäny joitain asioita kirjottamatta sen takia, et oon pelänny mitä muut minust ajattelee. Eli aika paljon minuu vieläkii ohjailee kaikenlaiset pelot. Ku tän tajusin, ni mulle ei oikeestaa jää muuta vaihtoehtoo ku kirjottaa ne asiat tänne tai sit yhtä hyvin voisin lopettaa koko kirjottamisen. Huh, minuu ahistaa ja pelottaa, mut samal oon ihan hiton kiitollinen ja innokas ku sain nää asiat tähä pöyälle. Koko ajan nytkii mietin päässäni et miten sanon nää asiat, et minut käsitettäis oikein. Nyt loppu tää miettiminen ja kirjotan vaa niiku mie oon tän asian eläny.

Myö mentii loppukesäst Asemafesteille Rautjärvelle ja siel oli esiintymäs Aste ja joitaki muita bändejä. Mentii sinne ihan huvin vuoks ku haluttii kannattaa lapsuuden kylän toimintaa. Keikan jälkee mie huomasin, et mie oon rakastunu. En tiiä miks, en tiiä miks just tää tyyppi ja miks just nyt. En halunnu myöntää sitä ensin ollenkaa ja olin ihan hämmentyny et näin kävi, mut enhä mie voinu sille mitää. Jotain tuttuu siin oli kyl. Myöhemmin myös vähä aikaa tutkailtuani tajusin, et siin on sellast jotain kiehtovaa junttiutta ja erilaisuutta ku minus, jollasta mie tavallaa tunnistan itessäni, mut tavallaa kuitenkii vastakohta.

Mie kyl tiesin, et näin voi käydä, koska aiemminkii ihminen, josta en tiiä mitää "faktoja", on nostanu minus rakkauden tunteita pintaa. Min oman kokemuksen mukaa ne "faktat" on koko ajan muuttuvia palikoita, joiden perusteella yleensä muodostetaa toisesta ihmisestä se henkilö/hahmo jota rakastetaa ja sit odotetaa et se henkilö myös käyttäytyy sen mukasesti, jos ei, tulee ristiriitoja. Ja jos sen tunteen sitoo niihin palikoihin, eli faktoihin toisesta ihmisestä ja ne palikat muuttuuki, voi tunne olla aika koetuksella. Mut todellisuudes se tunne on jotain paljon suurempaa ku mikää yksityiskohta. Tunteet on sinussa ja se joku tai jokin nostaa ne jostain syyst pintaa. Täs tapaukses se oli mulle tää ihminen. Rakkauden tunne ei aseta ehtoja. Mie oon alkanu elää niin sydämen ääntä kuuntelemal, et se johdattelee tunteina ja toimii kompassina uusien oppien äärelle.

Oon oppinu tätä kautta ihan älyttömästi itestäni. Tää rakkaus on nostanu minus hirveest kaikkii pelkoi ja vanhoiki myttyi pintaa käsiteltäväks. Kaikenlaist epävarmuutta ja alemmuudentunnetta. Se jo pelkästää, et tää tyyppi sattuu olee tommonen artisti, tuo tähä aikamoisen opin. Ensinnäkii, mie en pysty lähestymää tätä ihmistä oikeestaa kertoakseni tunteistani, tulematta väärinkäsitetyks. Eihän tällästä vaihtoehtoo oo olemas monellekaa et näin vois käyä, tuntea rakkautta ilman mitää "pohjaa". Sen ja varmast monen muunki silmis mie oon jotenki tärähtäny, lapsellinen, hullu tai sit vaa jotenki överisti fanitan. Näinhän se sille näkyy pakostiki, koska en mie muuta voi ku käydä keikalla kattomas sitä jos tahon joskus nähä sen. Jos voisin, tietyst soittaisin ja pyytäisin kävelylle min kaa.

Lisäks, koska on olemas sellanen käsite ku "julkkis" ni sellasen käytösmallin omaksuneet ihmiset on varautuneita ei-julkkis-ihmisiä kohtaan, koska ennakkoluuloja on meil kaikil. Joten, en voi lähestyä tätä ihmistä yhtä helposti, ku jos se olis min naapuri. Oon kyl hyvä joutumaa aina mitä ihmeellisempien juttujen keskelle. Täs kohtaa vois sanoo et eihä täs oo mitää järkee. No ei ookkaa, mut ei täs elämäs järjel pääse ku vähä alkuu.

Tästäki voi kuitenki olla kiitollinen.Tää kokemus on mulla täs ainaki siks, et oppisin pyyteettömän rakastamisen. Haluun voida rakastaa saamatta mitää takasin, haluun et se tunne tuo iloa eikä tuskaa ja on täydellisen ehdoton. Tottakai mie toivoisin, et mul olis mahollisuus ottaa selvää täst tyypist et miks se on herättäny tälläsen tunteen minus, mut koska se tuskin näkee tät asiaa samal taval eikä varmaan ymmärtäis vaikka koittaisin selittää, ni nyt min on otettava tää tilanne sellasena ku se on ja hyväksyy se. Viel se on haasteellist ja tuo kyl tuskaa pintaa, koska romanttinen rakkaus on niin iso osa meijän olemassaoloa, ni siihen liittyvät jutut nostaa aina pintaa pahimmat paskatki, siin mis tietty parhaimmat kokemuksetki.

Myös sen mie tiiän, et tää tunne opettaa mulle niin paljon, et en oo valmis siit luopumaa, vaikka voisinki. Onneks en voi, koska välil saattais kääntää selkänsä ku pelottaa ja sattuu. Oon nyt jo ylittäny itteni suuren pelon eessä ja se vahvisti. Kirjotin sille kirjeen, jonka annoin sille käteen, jossa kerroin avoimest min tunteesta, koska halusin olla rehellinen. On pakko tehä asioita jotka pelottaa. Se oli yks pelottavimmist asioist mitä oon koskaa tehny, mut jumalauta mie uskalsin! Siitki huolimatta, etten voi tietää miten se asian ottaa vai ottaako ja mitä muut ihmiset ajattelee. Tärkeintä oli se et voitin oman pelkoni ja toimin puhtain sydämin ja rehellisesti.

Kyl tää rakkaus on herättäny niin hurjia ylipursuavan ilon tunteita, jollasia en oo koskaa ennen kokenu. Olo on ihan niiku lapsella välillä, ja se on ihanaa! Kuinka paljon minuu nytki hävetti, jännitti ja pelotti kirjottaa tää koko setti tänne kaikkien luettavaks, mut mul ei oo mitää salattavaa. Kaikki tunteet on kauniita ja luonnollisii. Niit usein vaa varjostaa pelot, ennakkoluulot, uskomukset siitä miten asiat mukamas todellisuudes on ja se hemmetin järki. Ei tunteis kuulukaa olla mitää järkee. Rakkaus on voimakas voima, mut sen täytyy antaa olla vapaa. Usein se leimataa liian vakavaks asiaks, et jos joku nyt rakastaa jotain fyysistä asiaa tai ihmistä, ni se on sit niin ja se pysyy. Luvataa toiselle rakastaa elämän loppuu saakka, mut todellisuudes ei voi luvata ku tän hetken. En miekää tiiä, jos huomenna tää rakkaus ei enää nousiskaa. Mut niin kauan ku se siin on, nautin siit ja seuraan sitä oppien koko ajan uutta.

Tässä, mie oon Viivi, 27-vuotias, kaiken järjen mukaa aikuinen nainen (hohhoijaa mikä käsite). Miettiiks ja tunteeks kukaa muu samanlaisii juttui... veikkaan et ne on ihan kulman takana, kuha päästää vähä irti vanhasta ja uskaltautuu lapsen innolla tutkimaa tätä ihmisyyden olemust.

Tää asia on ollu yks min tähänastisen elämän suurimmist haasteist kaikkine kamaluuksinee ja ihanuuksinee, nimittäin äitiys. Mie en oo koskaa voinu sietää lapsia, oikeestaa mie oon inhonnu niitä aina. Jos mult olis kysytty, ni oisin aina vaa sanonu et ei vielä, en oo viel valmis. Ja niin oisin todennäkösest ajatellu loppuu saakka.

Kuitenki, näin kävi, et minust tuli äiti. Ennen mie luulin, et on ihmisiä jotka on vähä niiku luotu äidiks ja toisia taas ei oo. Siks mie vähä pelkäsin et mitä täst oikein tulee, ku mul ei ollu mitää kokemust lapsist. En ollu koskaa hoitanu ketää pikkusisaruksia enkä muidenkaa lapsia ja en tienny niist mitää. Myöhemmin ymmärsin, et ketää ei luoda äidiks enempää ku toisia, vaan äidiks kasvetaa siin samal. Ja se, et mie en tienny mistää mitää oli hieno juttu. Se anto mulle mahollisuuden ottaa kaikki vastaa just sellasena ku ne tulee. En oottanu enkä olettanu mitää, joten en myöskää pettyny mihinkää. Menin vaa hetki kerrallaa ja otin vastaa mitä tulee. Ja meen edellee.

Kyllähän se kaiken muutti, käytännös. Se vei vapauden tehä mitä huvittaa millon huvittaa. Se on ollu kaikist suurin haaste mulle. Et on jotain, joka sitoo minut johonki ja siin on pakko olla vaikka kuinka vituttais. Ei saa enää yhtäkkii tehä mitä haluu ja millon haluu. Oikeestaa ei voi tehä paljo mitää millon haluais. Mulle se teki lopulta vaa hyvää, koska ilman tätä oisin tuskin koskaa pysähtyny paikalleni tarpeeks pitkäks aikaa ja ymmärtäny itestäni näin paljon. Toinen yhtä iso haaste, josta nykyää osaan myös olla kiitollinen, on se miten paljon oon oppinu kärsivällisyyttä. Mie oon aina ollu tosi temperamenttinen ja oikeest en oo koskaa halunnu lyyä ketää turpaa yhtä monta kertaa ku tota lasta. Kuulostaa karulle, mut näin se on.

Mulle on myös ainaki osittain haasteellista ite se lapsen kans oleminen sen takii, ku mie en tykkää yhtää leikkiä lasten kans. Sitä oon pitkää pohtinu et mikä siin mättää. Puuttuuks minust jotain, onks jotain liikaa, vai tykkääks osa ihmisistä vaa enemmän luontaisesti siitä ja osa ei. Tän asian luulin muuttuvan lapsen syntymän myötä, mut niin ei käyny. 

Joskus myös minuu ihmetyttää ihmisten tapa tehä lapsista vähä niinku "objekteja" tai "harrastuksia". Et ne on niiku jotain asioita eriksee. Ja et äitiys on joku tietty rooli, joka täytyy ottaa tai sit näyttää jotenki vääränlaist esimerkkii. Ihmisiin, jotka on äitejä tai isiä, suhtaudutaa välil jotenki eri lailla, ihan niiku ne ei ois tavallisii ihmisii. Muistan itekki ajatelleeni samoin ennen. Mut mie en oo ainakaa muuttunu yhtää mikskää.

Minust lapset on ihan tavallinen, elämää kuuluva asia. Ne on lajitovereita ja minust niit pitäis kohdella sen mukaa, ei alkaa elää niiden kautta tai rakentaa elämää täysin niiden ympärille. Ne on pienii ihmisii, joiden kans pitäis olla ihan samal lail oma ittensä ku olis kenen tahansa kans. Ei niille tartte rakentaa mitää omakotitalo-farmari-koira-kissa-mukamas-idylliä. Tottakai perusturvasta pitää huolehtia. Siin ne kasvaa ja oppii vierellä ja kyselee. Niiden edes pitää näyttää kaikki tunteet, itkeäkin. Kertoa miks näin tapahtuu, ei piilottaa sitä suojellaksee joltain. Antaa niitten satuttaa ittesä tippumalla tuolilta ja kertoa miks näin tapahtu.

Nyt vast ku Milo on 3,5v, mie alan nauttia äitiydestä enemmän. Oleminen on vähä vapaampaa ja sen kans on kiva keskustella ja kuunnella sen juttui. Mie en oo mikää muumimamma, mut tietenki rakastan tota lasta yli kaiken ja pidän siit hyvää huolta. En ehkä jaksa paljon sen kans leikkiä, mut kuuntelen sitä, halin ja suukotan senki eestä. Pidän huolta et se pysyy terveenä ja saa nauttia elämästä! Ei hitto, vessast kuuluu: "KAKKA ON VALMIS!" Nyt on mentävä...

Mie oon viime aikoina miettiny ihan hirveest sitä oman jutun löytämist. Mie oon aina ihmetelly sitä, et monet muut ties jo tosi nuorena mihin ne haluu mennä ja mitä tehä. Niil oli selkeet suunnitelmat ja minuu hirvitti se, et pitäis tietää jo nyt et mitä mie elämält haluun. Ja nyt vast alkaa valkenemaa, pikkuhiljaa.

Olin eilen min lapsuudenkaverin Piian luona pitkäst aikaa. Istuskeltii ja juteltii hirveest kaikkee. Sen piti valita oma suuntautuminen opiskeluissa neljäst eri vaihtoehost ja pohdittii siin et mikä olis kiinnostavin. Opettaja oli käskeny miettii hyvin tarkkaa sitä suuntaumist. Niitä siin sit mietiskeltii ja ruvettii keskustelemaa niistä. Muut vaihtoehot oli ihan kivoi, mielenkiintosii ja tulevaisuutta miettien työllistymisen kannalt varteenotettavii. 

Kuitenki, ku tultii tähä viimesee vaihtoehtoo, oli meininki ihan eri. Piia juoks kaivamaa kansiot esii ja liekityttii selittää aiheest ihan täysil. Keskusteltii asiast ja huomasin, miten koko huone muutti olemustaa sen fiiliksen perusteella mikä siit innostuksest tuli. Ensin pöydän ääres istu koulusta ja lapsista stressaantuneen olonen, tietokoneella pelaavaa aviomieheesä kyllästyny jumittava olento, joka muutti täysin muotoaa muutamassa minuutissa. Yhtäkkii se ei menettänykää hermojaa lapsii, sen kasvot loisti ja ukkoki sai suukkoja vaa ohimennessää. Ei kyl mulle ainakaa jääny epäselväks, mikä se vaihtoehto niistä suunnista olis. Opettaja saattas sanoo järki, mie kyl sanon että tunne. Just tollanen, joka heijastuu kaikkee. Ei tartte kahta kertaa miettiä onko tää min juttu vai ei. Lopult tultii siihe tuloksee, et paras palauttaa paperit ja antaa palaa!

Tässä valmis media-assistentti vuonna 2006. Täs kohtaa viel luulin tietäväni, vissii useemmassanki asian kohal, jotain.

Luulin aina ennen, et se oma juttu täytyy löytää valmiist vaihtoehoist. Nyt mie alan kuitenki ymmärtää, et meille kaikille se ei löydy sielt. Mut yhen jutun mie oivalsin. Siin samalla, ku Piia innostu, mie ite innostuin ihan yhtä paljon. Mie olin ihan mielissäni siin vieres, en voinu lopettaa hymyilemist. Mie olin siit yhtä lailla ihan liekeis! Tajusin, et tähän liittyy se min oma juttu. Mie sain auttaa Piiaa oivaltamaa oikean suunnan ja kuuntelemaa sydämensä ääntä. Se oli mahtava tunne. Tätä mie haluun lisää. Mie haluun auttaa ihmisii kuuntelee sisintää, vähentää asioiden järkeistämist vanhojen kaavojen mukana ja löytämää sen täs elämäs mist nauttii koko sielullaa. 

Sellast ammattii tai tutkintoo ei opeteta missää koulussa. Paitsi tietyst elämänkoulussa. Tää on sellanen juttu, mihin voin laittaa sen oman uniikin kädenjäljen. Ei tarvi eritellä eriksee työ -ja yksityist persoonaa, vaan voi olla just se oma ittensä, myös virheineen, ja ottaa käyttöö ne vahvuudet mitä minus on. Ei tarvi opetella ulkoa jonkun toisen kirjottamaa tekstii, niiku kouluissa, vaan voi oman kokemuksen pohjalta ja kautta luoda jotain täysin uutta. Jos ei jotain löydy laatikoista, paras ettiä niitten ulkopuolelt. Mikä mahtava juttu täst viel jonain päivänä tuleekaa! Se, miten, jääköö universumin huoleks. Ite en oo kovin hyvä muutenkaa nois organisointihommis.

Tajusin myös, et sen takii mie oon niin mutkasta ja kuoppasta tietä täs käyny läpi omien tunteideni kans, jotta voin joskus valjastaa sen voimaks. Enhän mie voi opettaa muita käsittelee tunteita, jos en ite oo käyny omaa paskaani läpi. Oon niin kiitollinen ja innoissani, et oon saanu jostain viimenää kiinni ja alan pikkuhiljaa saaha selville mitä min kuuluu tääl elämäs tehä. Hihiii!!!