Kirjottelin tos vähä aikaa sit rehellisyydestä. Itseasias tää koko blogi perustuu siihen. Tää on min päiväkirja, jonne mie kirjotan omia tuntemuksia sellasina ku ne koen mitää sensuroimatta. Nyt on kuitenki näköjää käyny sillee, et oon huomaamattani ollu epärehellinen. Oon jättäny joitain asioita kirjottamatta sen takia, et oon pelänny mitä muut minust ajattelee. Eli aika paljon minuu vieläkii ohjailee kaikenlaiset pelot. Ku tän tajusin, ni mulle ei oikeestaa jää muuta vaihtoehtoo ku kirjottaa ne asiat tänne tai sit yhtä hyvin voisin lopettaa koko kirjottamisen. Huh, minuu ahistaa ja pelottaa, mut samal oon ihan hiton kiitollinen ja innokas ku sain nää asiat tähä pöyälle. Koko ajan nytkii mietin päässäni et miten sanon nää asiat, et minut käsitettäis oikein. Nyt loppu tää miettiminen ja kirjotan vaa niiku mie oon tän asian eläny.

Myö mentii loppukesäst Asemafesteille Rautjärvelle ja siel oli esiintymäs Aste ja joitaki muita bändejä. Mentii sinne ihan huvin vuoks ku haluttii kannattaa lapsuuden kylän toimintaa. Keikan jälkee mie huomasin, et mie oon rakastunu. En tiiä miks, en tiiä miks just tää tyyppi ja miks just nyt. En halunnu myöntää sitä ensin ollenkaa ja olin ihan hämmentyny et näin kävi, mut enhä mie voinu sille mitää. Jotain tuttuu siin oli kyl. Myöhemmin myös vähä aikaa tutkailtuani tajusin, et siin on sellast jotain kiehtovaa junttiutta ja erilaisuutta ku minus, jollasta mie tavallaa tunnistan itessäni, mut tavallaa kuitenkii vastakohta.

Mie kyl tiesin, et näin voi käydä, koska aiemminkii ihminen, josta en tiiä mitää "faktoja", on nostanu minus rakkauden tunteita pintaa. Min oman kokemuksen mukaa ne "faktat" on koko ajan muuttuvia palikoita, joiden perusteella yleensä muodostetaa toisesta ihmisestä se henkilö/hahmo jota rakastetaa ja sit odotetaa et se henkilö myös käyttäytyy sen mukasesti, jos ei, tulee ristiriitoja. Ja jos sen tunteen sitoo niihin palikoihin, eli faktoihin toisesta ihmisestä ja ne palikat muuttuuki, voi tunne olla aika koetuksella. Mut todellisuudes se tunne on jotain paljon suurempaa ku mikää yksityiskohta. Tunteet on sinussa ja se joku tai jokin nostaa ne jostain syyst pintaa. Täs tapaukses se oli mulle tää ihminen. Rakkauden tunne ei aseta ehtoja. Mie oon alkanu elää niin sydämen ääntä kuuntelemal, et se johdattelee tunteina ja toimii kompassina uusien oppien äärelle.

Oon oppinu tätä kautta ihan älyttömästi itestäni. Tää rakkaus on nostanu minus hirveest kaikkii pelkoi ja vanhoiki myttyi pintaa käsiteltäväks. Kaikenlaist epävarmuutta ja alemmuudentunnetta. Se jo pelkästää, et tää tyyppi sattuu olee tommonen artisti, tuo tähä aikamoisen opin. Ensinnäkii, mie en pysty lähestymää tätä ihmistä oikeestaa kertoakseni tunteistani, tulematta väärinkäsitetyks. Eihän tällästä vaihtoehtoo oo olemas monellekaa et näin vois käyä, tuntea rakkautta ilman mitää "pohjaa". Sen ja varmast monen muunki silmis mie oon jotenki tärähtäny, lapsellinen, hullu tai sit vaa jotenki överisti fanitan. Näinhän se sille näkyy pakostiki, koska en mie muuta voi ku käydä keikalla kattomas sitä jos tahon joskus nähä sen. Jos voisin, tietyst soittaisin ja pyytäisin kävelylle min kaa.

Lisäks, koska on olemas sellanen käsite ku "julkkis" ni sellasen käytösmallin omaksuneet ihmiset on varautuneita ei-julkkis-ihmisiä kohtaan, koska ennakkoluuloja on meil kaikil. Joten, en voi lähestyä tätä ihmistä yhtä helposti, ku jos se olis min naapuri. Oon kyl hyvä joutumaa aina mitä ihmeellisempien juttujen keskelle. Täs kohtaa vois sanoo et eihä täs oo mitää järkee. No ei ookkaa, mut ei täs elämäs järjel pääse ku vähä alkuu.

Tästäki voi kuitenki olla kiitollinen.Tää kokemus on mulla täs ainaki siks, et oppisin pyyteettömän rakastamisen. Haluun voida rakastaa saamatta mitää takasin, haluun et se tunne tuo iloa eikä tuskaa ja on täydellisen ehdoton. Tottakai mie toivoisin, et mul olis mahollisuus ottaa selvää täst tyypist et miks se on herättäny tälläsen tunteen minus, mut koska se tuskin näkee tät asiaa samal taval eikä varmaan ymmärtäis vaikka koittaisin selittää, ni nyt min on otettava tää tilanne sellasena ku se on ja hyväksyy se. Viel se on haasteellist ja tuo kyl tuskaa pintaa, koska romanttinen rakkaus on niin iso osa meijän olemassaoloa, ni siihen liittyvät jutut nostaa aina pintaa pahimmat paskatki, siin mis tietty parhaimmat kokemuksetki.

Myös sen mie tiiän, et tää tunne opettaa mulle niin paljon, et en oo valmis siit luopumaa, vaikka voisinki. Onneks en voi, koska välil saattais kääntää selkänsä ku pelottaa ja sattuu. Oon nyt jo ylittäny itteni suuren pelon eessä ja se vahvisti. Kirjotin sille kirjeen, jonka annoin sille käteen, jossa kerroin avoimest min tunteesta, koska halusin olla rehellinen. On pakko tehä asioita jotka pelottaa. Se oli yks pelottavimmist asioist mitä oon koskaa tehny, mut jumalauta mie uskalsin! Siitki huolimatta, etten voi tietää miten se asian ottaa vai ottaako ja mitä muut ihmiset ajattelee. Tärkeintä oli se et voitin oman pelkoni ja toimin puhtain sydämin ja rehellisesti.

Kyl tää rakkaus on herättäny niin hurjia ylipursuavan ilon tunteita, jollasia en oo koskaa ennen kokenu. Olo on ihan niiku lapsella välillä, ja se on ihanaa! Kuinka paljon minuu nytki hävetti, jännitti ja pelotti kirjottaa tää koko setti tänne kaikkien luettavaks, mut mul ei oo mitää salattavaa. Kaikki tunteet on kauniita ja luonnollisii. Niit usein vaa varjostaa pelot, ennakkoluulot, uskomukset siitä miten asiat mukamas todellisuudes on ja se hemmetin järki. Ei tunteis kuulukaa olla mitää järkee. Rakkaus on voimakas voima, mut sen täytyy antaa olla vapaa. Usein se leimataa liian vakavaks asiaks, et jos joku nyt rakastaa jotain fyysistä asiaa tai ihmistä, ni se on sit niin ja se pysyy. Luvataa toiselle rakastaa elämän loppuu saakka, mut todellisuudes ei voi luvata ku tän hetken. En miekää tiiä, jos huomenna tää rakkaus ei enää nousiskaa. Mut niin kauan ku se siin on, nautin siit ja seuraan sitä oppien koko ajan uutta.

Tässä, mie oon Viivi, 27-vuotias, kaiken järjen mukaa aikuinen nainen (hohhoijaa mikä käsite). Miettiiks ja tunteeks kukaa muu samanlaisii juttui... veikkaan et ne on ihan kulman takana, kuha päästää vähä irti vanhasta ja uskaltautuu lapsen innolla tutkimaa tätä ihmisyyden olemust.

Mie oon viime aikoina miettiny ihan hirveest sitä oman jutun löytämist. Mie oon aina ihmetelly sitä, et monet muut ties jo tosi nuorena mihin ne haluu mennä ja mitä tehä. Niil oli selkeet suunnitelmat ja minuu hirvitti se, et pitäis tietää jo nyt et mitä mie elämält haluun. Ja nyt vast alkaa valkenemaa, pikkuhiljaa.

Olin eilen min lapsuudenkaverin Piian luona pitkäst aikaa. Istuskeltii ja juteltii hirveest kaikkee. Sen piti valita oma suuntautuminen opiskeluissa neljäst eri vaihtoehost ja pohdittii siin et mikä olis kiinnostavin. Opettaja oli käskeny miettii hyvin tarkkaa sitä suuntaumist. Niitä siin sit mietiskeltii ja ruvettii keskustelemaa niistä. Muut vaihtoehot oli ihan kivoi, mielenkiintosii ja tulevaisuutta miettien työllistymisen kannalt varteenotettavii. 

Kuitenki, ku tultii tähä viimesee vaihtoehtoo, oli meininki ihan eri. Piia juoks kaivamaa kansiot esii ja liekityttii selittää aiheest ihan täysil. Keskusteltii asiast ja huomasin, miten koko huone muutti olemustaa sen fiiliksen perusteella mikä siit innostuksest tuli. Ensin pöydän ääres istu koulusta ja lapsista stressaantuneen olonen, tietokoneella pelaavaa aviomieheesä kyllästyny jumittava olento, joka muutti täysin muotoaa muutamassa minuutissa. Yhtäkkii se ei menettänykää hermojaa lapsii, sen kasvot loisti ja ukkoki sai suukkoja vaa ohimennessää. Ei kyl mulle ainakaa jääny epäselväks, mikä se vaihtoehto niistä suunnista olis. Opettaja saattas sanoo järki, mie kyl sanon että tunne. Just tollanen, joka heijastuu kaikkee. Ei tartte kahta kertaa miettiä onko tää min juttu vai ei. Lopult tultii siihe tuloksee, et paras palauttaa paperit ja antaa palaa!

Tässä valmis media-assistentti vuonna 2006. Täs kohtaa viel luulin tietäväni, vissii useemmassanki asian kohal, jotain.

Luulin aina ennen, et se oma juttu täytyy löytää valmiist vaihtoehoist. Nyt mie alan kuitenki ymmärtää, et meille kaikille se ei löydy sielt. Mut yhen jutun mie oivalsin. Siin samalla, ku Piia innostu, mie ite innostuin ihan yhtä paljon. Mie olin ihan mielissäni siin vieres, en voinu lopettaa hymyilemist. Mie olin siit yhtä lailla ihan liekeis! Tajusin, et tähän liittyy se min oma juttu. Mie sain auttaa Piiaa oivaltamaa oikean suunnan ja kuuntelemaa sydämensä ääntä. Se oli mahtava tunne. Tätä mie haluun lisää. Mie haluun auttaa ihmisii kuuntelee sisintää, vähentää asioiden järkeistämist vanhojen kaavojen mukana ja löytämää sen täs elämäs mist nauttii koko sielullaa. 

Sellast ammattii tai tutkintoo ei opeteta missää koulussa. Paitsi tietyst elämänkoulussa. Tää on sellanen juttu, mihin voin laittaa sen oman uniikin kädenjäljen. Ei tarvi eritellä eriksee työ -ja yksityist persoonaa, vaan voi olla just se oma ittensä, myös virheineen, ja ottaa käyttöö ne vahvuudet mitä minus on. Ei tarvi opetella ulkoa jonkun toisen kirjottamaa tekstii, niiku kouluissa, vaan voi oman kokemuksen pohjalta ja kautta luoda jotain täysin uutta. Jos ei jotain löydy laatikoista, paras ettiä niitten ulkopuolelt. Mikä mahtava juttu täst viel jonain päivänä tuleekaa! Se, miten, jääköö universumin huoleks. Ite en oo kovin hyvä muutenkaa nois organisointihommis.

Tajusin myös, et sen takii mie oon niin mutkasta ja kuoppasta tietä täs käyny läpi omien tunteideni kans, jotta voin joskus valjastaa sen voimaks. Enhän mie voi opettaa muita käsittelee tunteita, jos en ite oo käyny omaa paskaani läpi. Oon niin kiitollinen ja innoissani, et oon saanu jostain viimenää kiinni ja alan pikkuhiljaa saaha selville mitä min kuuluu tääl elämäs tehä. Hihiii!!!

Minust on siistii lähtee aina käymää jossain, ihan mis vaa, ku joka kerta oppii lisää itestää. Helppohan se on pitää tasanen mieli ja pysyä tietosena ja itsevarmana kotona istumalla, ku ei lopult oo enää haastetta ku ei tuu mitää stimulaatioo ulkopuolisist asioist. Siks täytyy oppia pitämää se rauha ja läsnäolo olosuhteist riippumatta. Ja mikä ois parempaa harjotusta ku lähtee ulkopaikkakunnalle uusien ihmisten ja paikkojen keskelle.

Myö oltii viikonloppuna Maijun ja Juuson kans Tiian tupareissa Jyväskylässä. Kaikist parast ois minust viettää aikaa yhes ihan täysin naturally high, mut ku tää meininki on niin usein vielä tätä samaa, ni kaljaahan siel juotii. Nykyää tulee onneks suht harvoin kyl sitä kitattua. Samoja asioita sitä voi touhuta oikeas seuras ihan yhtä lailla selvinpäin, viel hauskemmin ja paremmin itseasias. Hyvii keskustelui, oivalluksii, tanssia ja naurua. Sitähän siel kyl nytki oli. Ja luonnollisesti, taksilla baariin. Perus.

Oli ihan hauskaa kyl, mut tietenki ku menee ihmisten keskelle ni asiat muuttuu. Siel oli älyttömäst porukkaa ja aloin oikein tarkkailemaa itteeni. Et milt minust tuntuu ja mitä tää meininki nostaa minust pintaa. Ainaki huomasin, et itsevarmuus laski heti ku huomasin jääväni vähä ulkopuolelle porukast. Heti ku ihmiset ei pidä yhtä isossa väkijoukossa, ni tulee tietyl tapaa turvaton olo. Sitä ei oikein tiiä mihi sitä kattelis ja mitä siin tekis. Sitä ei jotenki ilmeisest koe olevansa tervetullu. Mulle tuli ainaki sellanen olo, et haluun täält pois.

Sit huomasin et mieles rupes pyörimää kaikkii ajatuksii siitä, miten kaikil muil on ja mul ei. Maiju ja Juuso herätti minust ulkopuolisuuden tunnetta ja tunsin olevani jotenki yksin, ku toiset on koko ajan lempimäs siin vieres. Vaikka en ollu yksin, ni olin yksinäinen siin tilas jotenki. Eikä ollu siitkää kiinni et oisin jääny konkreettisesti ulkopuoliseks, se oli vaa tunne joka heräs minus.

Sit mie huomasin myöhemmin sellasen jutun, et jotenki vaistomaisesti aloin katella miehiä. Siel oli hirveest hyvännäkösii poikii. Kuitenkii, sen sijaa et oisin hyväl mielel tsiigaillu niit siel, ni minuu rupes ahistaa, masentaa ja tuli surullinen olo. Osittain siks, et tunsin itteni taas jällee niin huonoks, etten viitti ees lähtee yrittää mitää ku tuun kuitenki torjutuks. Uutena juttuna huomasin kuitenki, et suurimmaks osaks sen takii, et mie en halua. Mie en saa siit yhtää mitää.

Joskus tulee kännis sellanen olo et ois kiva vähä jotain jonkun kans hassutella, eikä siin mitää vikaa ookkaa, jos se tapahtuu rakkaudellises ilmapiiris. Mut se on ihan eri asia ku päihtyneenä jossain baarissa. Siin vaihees tajusin, et jotain sillä koittaa täyttää. Vaikka tietää tavallaa, et se on hetken pelastus ja täyttymys, ni lopult se ei oo mitää muuta ku säälittävä yritys koittaa täyttää jotain tyhjää sisältää. Siin vaihees oli todellisii vaikeuksii niellä sitä, et miehän oon just nyt yks niistä.

Sit minuu alko jo vituttaa se, et mie haluun metsästää jotain miehii, mut inhoon koko ajatusta pohjimmiltani, mut silti mie haluun. Haluun, mut en haluu haluta ja suutun siit itelleni et haluun joka tapaukses. Huomasin, et se kertoo jotain minust. Mie oon joltain osin vajaa ja koitan täyttää sen jollain ulkopuolisella. Se on kuitenki ihan turhaa koittaa täyttää jotain sitä kautta. Joten, mie hyväksyin tunteeni ja annoin itelleni luvan tuntea näit tunteita. Taas yks niin hieno kokemus, joka näytti mulle jotain uutta minust. Nyt voin keskittyy siihe oleellisee, eli tutkia sitä miks minust herää tälläsia tunteita, jotta voin kehittyä tält osin ja ens kerral nauttia vastaavanlaisest tilanteest ja pitää vaan hauskaa pyyteettömästi, taas askeleen eheämpänä Viivinä!

Seuraavana iltana luettii yhes iltasaduks Eckhart Tollen Läsnäolon Voima -kirjaa. Sieltä tuli ku tilauksesta samasta aiheesta juttua. Mie oon tähä asti jostain syyst välttyny lukemast tätä kirjaa, mut nyt se täytyy kyl lukee kannest kantee. Niin hyvää settiä sieltä tuli. Se toimi ihanana muistutuksena muun muas rakkauden tunteen todellisest olemuksest ja miten kaikki kietoutuu lopulta sen ympärille täs ihmisen kehitykses.

Nyt on ollu yllättävii fiiliksii viime päivinä. Oon ruvennu siis kohtailemaa täs syvimpiä ongelmiani ja oppejani täs elämäs, eli huonoa itsetuntoa. Se on kouluttanu minuu koko elämän. Viel on pitkä matka siihen et voi oikeest kattoo peilii ja rakastaa täysillä sitä otusta mikä sielt kattoo.

Koko ajan pukkaa tietenki elämäs vaik millasta haastetta, mut yleensä meil on yks tai muutama sellasta isoa pääteemaa elämässä. Usein ne on just lapsesta asti taustalla vaikuttaneita traumoja tai sit jossain menneisyydessä muodostuneita möykkyi, jotka kasvaa lumipalloefektist matkan varrel, ku ne kytee siel sisäl käsittelemättöminä. Monet niist tungettu niin syvälle, et ei niit edes tiedosta. Mut sit ku ne tulee ylös pimennoista, on elintärkeetä olla sivuuttamatta niit.

Tiesin, et tää ongelma on yks pääteemoista mulla, mut se on yllättäny minut ihan täysin nostamalla pintaa sellasia tuntemuksia, et voi helevetti. Tuntuu kamalalta myöntää et itestää voi kummuta tälläsii tuntemuksii, mut ei auta kieltää, se se vasta oiski ku rupeis itellee valehtelee. Ei onnistu multa enää.

Täst läks.

Mul ei oo täs elämäs ollu mitenkää hedelmällinen rakkauselämä (ei tosin suuresti ihmetytä ku kattoo ylläolevast kuvast millaset lähtökohat). Siis paljon erilaisii kokemuksii on ja paljon tunnetta, mut suurin osa on ollu jonkunlaisen sydänsurun, menettämisen tai sen pelon sävyttämää. Näin jälkikätee on tietyst kiitollinen menneist kokemuksist, joista oon ymmärtäny oppia lopulta sen sijaa et oisin jääny rypemää niihi. Joskus ku kattoo omaa elämää taaksepäin ni se tuntuu ku kattois jotain kunnon draamaelokuvaa. Niin hienoja kuvioita. Nykyää välil tuntuu et elämä on vähä liianki harmonista, et jos nyt tulis jotain äksönii edes.

Aiemmin en ilmeisest oo ollu valmis ottamaa näit juttui käsittelyy. Yleensä niille tulee oma aikansa, ja tän aika on nyt. Siks minuu vastaa tulee nyt tietyt jutut, nostamaa pintaa minus nää tunteet, et voisin siirtyy eteepäin. Mut nautin matkasta isolla mielenkiinnolla ja otan vastaa kaikki mitä tulee.

Yks ilta kattelin Maijuu ja Juusoo sohvalla ku ne kuherteli siel sylikkäin, naureskeli ja katteli toisiaa silmii. Pelailin tietsikalla jotain mahjongia ja yhtäkkii minus rupes nousee ulkopuolisuuden tunnetta. Mie oon katellu noit kahta jo jonku aikaa, ja ei mitää, oon ollu vaa vilpittömästi onnellinen niiden puolest. Nyt se tunne pukkas kuitenkii yhtäkkii niin isoks, et repesin yhtäkkii itkemää ku pien lapsi. Yhtäkkii mie itkin sitä, et miks vitus mie oon aina yksin?! Mitä ihmettä.

Yhtäkkii tunsin itteni niin paskaks ja huonoks, pieneks, yksinäiseks, rumaks ja säälittäväks. Siin tuli viel joku rakkausbiisi taustal ja paruin et miten kukaa ei koskaa vois tuntea mitää sellasta minuu kohtaa, et miten mie oon AINA se joka jää ulkopuolelle, yksin tai muuten vaa kakkoseks.

Saman efektin aiheutti tässä yks ilta ku Milo huus keittiös jotain ja samaa aikaa luin feisbuukin tsätistä ku Juuso ja Maiju suunnittelee yhteist yökyläilyy. Saman tien mielee hyppäs näiden kahen asian assosiaatio: mie jään yksin. Miks ihmees mie voisin olla minkää arvonen kenellekää? Oivalsin, et tää juttu oli suoraan oikeest elämäst, minut on jätetty ton huudon takia yksin joskus, konkreettisesti. Miks joku jäis kuuntelemaa jotain lapsen huutoo, jos on mahollisuus poistuu paikalta, AINAKAA min takia. Samal ymmärsin, et tää asia kertoo suoraa siit, mitä mie tunnen sisälläni. Pidän ite itteäni paskana, huonona, pienenä, rumana ja säälittävänä. Min sisällä pien laps kiukutteli ku ei oo tullu kuulluks. Taas kerran se näytti mulle vaa peilistä muiden ihmisten kautta suoraan, et hei, opetteleppa arvostaa itteäs.

Tähä tultii.

Kyl mie sen oikeest tiiän, et mul on ihan älyttömäst annettavaa, nii rakkaudes ku ystävyydeski.  Mut jos tälläsia pieniä muistutuksia ei tulis, ni en välttämättä koskaa käsittelis noita syvimpiä paskoja mitä jonneki sisälle on jääny aikoinaa. Ja nyt kun oon tarpeeks vahva ottamaa ne vastaa, ni vaik aikamoisii tunneryöppyi tuleeki, ni voi olla vaa ilonen siitä, et saa niistäki viimenää voiman käyttöö tulevaisuutta varten. Kamppailkaamme kaik yhes, kannustan ottamaa vastaa mitä elämä lykkääki käsiteltäväks. Hienoi ja voimaannuttavii juttui poikii ku vähä kuras ryömii välil! T. Mato

Tuli taas tunteista mielee. Yks asia minkä oon huomannu itteäni (ja muitaki samaa matkaa kulkevii) tutkailtuani, on et ku alkaa elämää enemmän sydämel ku järjel, tapahtuu hurjia. Nimittäin tunteet, jotka saatto ennen olla tosi laimeita, tuleeki hirveen vahvana. Ja ku se kerran aukee, ni sitä ei saa enää kiinni. Sielt ne tulvii, halus tai ei. Hyvät ja pahat setit. Ihanaahan se on! Mut ku sitä rohkeutta aina tarvittais niiden näyttämisee erilaisis tilanteis, ni kyl ne haastaa myös aika lailla.

Oon huomannu sellasen efektin, et jos niit tunteit ei näytä niinku ne on, ne muuttaa muotoaa. Mut niit ei pysty tunkee sisää takas. Esimerkiks, kun tapaat ihmisen johon oot rakastunu, ni tottakai oot siit ihan helvetin innoissas. Sama pätee tietyst mihi tahansa tilanteesee tai asiaa mist oot innoissas. Mutta, kun yhteiskunnan sosiaalisii "sääntöihin" tulee useimmiten taivuttua enemmän tai vähemmän vielä, et ehkä näytä sitä intoas ihan täpöllä vaan ehkä koitat vähä olla cool ja pidätellä sitä. Käyttäytyy niiku kuuluu, eihä aikuinen nainen voi käyä hiihittää, intoilee ja punastuu siin. Tai jos käy, ni mikskä se leimataa. Ei ainakaa arvostettavan rehelliseks ja vallottavan avoimeks. Eli toisin sanoen, ei voi näyttää toiselle ihmiselle todellisii tunteita, vaan pitää esittää. Siin vaihees, ku koitat peittää sitä innostusta, se muuttuu ahistukseks. Se pakkautuu niin pahaks, ettei pysty enää olemaa normaalisti vaan tulee pahimmillaa paniikkikohtauksen omaset oireet.

Oikeest, jos ilmasis vaa sen kaiken rakkauden määrän toiselle ihan avoimesti. Mut pelko siitä mitä muut ihmiset sinust ajattelee, voittaa usein. Vielä vaikeamman siit tekee, jos siihen tilanteesee liittyy joku kolmas ihminen, joka kattoo paheksuen sitä. Miten esimerkiks, jonkun ihmisen egoon perustuva sisäisestä epävarmuudesta kertova mustasukkaisuus, voi niin helpost pelästyttää ja estää meitä ilmasemasta ja ottamasta vastaa niin kaunista asiaa ku rakkauden tunne ja kaikki se kauneus mikä siihe liittyy. Ja siitäki vois kaikki oppia itestään paljonki.

Sama juttu, jos koitat tehä vaikutuksen johonki ihmisee, ni pitää olla tarkkana ettei se vaa luule et oot liian innoissas. Ettei se saa tietää, et oikeesti fanitat sitä ihan kympillä, vaan kannattaa olla mahollisimman vaikeesti tavoteltava ja esittää mieluummin ettet välitä ollenkaa. Mitähän sil luulee voittavansa, et piilottaa kaiken hyvän ja vaan sen takia, ettei se toinen luule, korjaan, saa tietää mitä tunnet jo joka tapaukses. Ei oikeestaa voi olettaa saavansa takas mitää kovin aitoa, jos luulee voivansa pelata jollain laskelmoivalla taktiikalla itellee jotain. Kuinka paljon kauniimpi asia oikeesti on nauraa sydämensä pohjasta kovaa äänee ku seisoa coolisti nurkassa epävarmuus loistaen kilometrien päähän? Kuin kaunista ois oikeesti mennä kertomaa tai kuulla joltain tuntemattomalta ihmiseltä et rakastan, mitä ikinä rakastaakaa siinä just.

Sit ku tähä soppaa lisää vielä ihmisten näennäisen eriarvosuuden. Jos sie oot vaik joku korkea virkamies tai julkkis, kuin suureks se ego sit kasvaa helpost. Ja kuin suureks samalla se kynnys olla aito ja ottaa vastaa sitä aitoa kasvaa. Kuinka vaikeeks nää kaikki mielen lumoavat ja vangitsevat kiemurat tekeekää täällä meijän kaikkien yhteises maailmas sen, et voitais antaa toisillemme kaikki se rakkaus ja hyvyys mitä ansaitaa. Aamen, prrrkele!

Maiju oli meil viikonlopun ja nyt on taas noussu uusia juttuja ja pohdintoja pintaan. Vaik on nää kyl aina nostellu päätää, mut nyt ne on jostain syystä erityisesti tässä. Ihan mahtava viikonloppu takana ja joka kerta se sisältää myös enemmän tai vähemmän paskojen asioiden fiilistelyä. Otan ne aina kuitenki vastaa mielelläni, koska on hiton siistii oppia itestää aina lisää.

Yks suurimmist haasteist mitä mul on, on se et min on vaikee näyttää tunteita muitten ihmisten läsnäollessa. Kaikist vaikein on itkeminen. Siis ei sellanen itkeminen jossain dramaattisessa tai surullisessa tilanteessa, niissä se on niin luonnollista (kaikkien mielestä) et se on helppoa, se menee sopivasti siihen boksiin mihin se "kuuluu". Mut herkistyminen, missä tahansa tilanteessa, se tuntuu mahottomalta. Nykyää mie tunnen niin vahvasti asioista, hyvist ja pahoist, et itken ja nauran monta kertaa päivässä. Itku tulee niin pienist asioist, et jos uskallan antaa tunteiden virrata vapaast, ni itken varmaan kymmenisen kertaa päivässä. Siis en tarkota mitää vollottamista, vaikka sitäki on, vaan herkistymistä. Etenki kauniit ja positiiviset asiat itkettää. Jos joku sanoo jolleki vaik jotain kaunista, pientäki, ni herkistyn heti. Tai jos kuulen jonku hienon biisin, ni herkistyn. Saatan herkistyä selittäessäni tai lukiessani jotain positiivist tekstii. Yksin se ei haittaa, koska pystyn tuntemaa, mut ai saakeli jos joku, kuka tahansa, on samas tilas.

Ennen tätä tää asia ei oo minuu häirinny oikeestaa ollenkaa, koska luulin et sen kuuluu olla näin. Ei tunteita tarvi näyttää. Äiti on iskostanu aika vahvasti minuu kuinka turha itkeminen ja herkistyminen on teatraalista ja naurettavaa. Min päähän on jääny soimaa lause "mitä sie siin esität oikein?" jos oon sattunu joskus nuorempana herkistymää jostain niin sanotust turhast asiast. Sielt lähtien on aika pitkälti tullu peiteltyä tunteita. Koska se on typerää, huomionhakusta esittämistä. Ja näin se on ollu mulle. Kuinka paljon sitä onkaa sulkenu sisällee.

(c) Sirpa Siik

Tänä päivänä, se on helvetillinen haaste. Nyt ku tajuan, et asia on ihan täysin päinvastoin. Se opittu asia ja uskomus on vaan niin syväl minus, et välil tuntuu toivottomalt. Yks esimerkki, itseasias tältä päivältä, oli kun Maiju touhuili tos jotain pakkaushommia ja mie kuuntelin biisiä koneelta. Se biisi oli minust niin kaunis, onnellinen ja hieno, et minuu itketti. Taas vaihteeks blokkasin sen tunteen ja nielin sen itkun. Sit huomasin, etten ees pysty sanomaa sitä asiaa äänee, et nyt itkettäis mut en pysty itkemää. Se etten pystyny sanomaa sitä, enkä itkemää taaskaa, rupes vituttamaa niin paljo et päätin sanoo sen väkisin. No, siin vaihees oli taas ihan turha enää itkeä, koska se ois ollu liian helppoa. Olin lavastanu sen tilanteen jo liian helpoks sille, se ei enää tulis spontaanisti.

Haluun pystyy itkee ilman mitää perusteluja tai selkeäst näkyvää syytä. Just siellä ja just sillon ku siltä tuntuu, välittämättä siitä onks tilanne sille esimerkiks sosiaalisest sopiva vai ei. Haluun et siihen ei takerruta. Ihailen sellasia ihmisiä jotka siihen pystyy. Voi selittää ihan fiiliksis jotain juttuu ja sen sijaa et peittäis sitä pelottavaa herkkyyttä aina helppoo, tuttuu ja turvallisee suojanaurahduksee, antais sen itkun tulla ja mennä, yhtä helpost ku nauru tekee. Itkeminen ei oo negatiivinen asia, vaik se siks usein mielletää. Sen takii se on jotenki pelottava ja iso juttu jos joku itkee, etenki julkisesti. Oikeest se on vaa kaunis tapa näyttää suuri tunne, hyvä tai paha.

Kai se on vaa kohdattava se tilanne sellasena ku se on. Tiiän, et siel piilee hirveest voimaa, ku vaa uskaltais. Taas tullaa tähä, mitä mie oikein pelkään. Mikä on pahin mitä voi tapahtua? Ei mitää kovin pahaa. On tää ihmismieli hassu, käyttää pelkoa tosi kätevästi. Se ei vaa viel tiiä, et mie oon selvillä sen kiemuroist ja aion selättää sen. Askel kerrallaa pääsee perille.