Maiju oli meil viikonlopun ja nyt on taas noussu uusia juttuja ja pohdintoja pintaan. Vaik on nää kyl aina nostellu päätää, mut nyt ne on jostain syystä erityisesti tässä. Ihan mahtava viikonloppu takana ja joka kerta se sisältää myös enemmän tai vähemmän paskojen asioiden fiilistelyä. Otan ne aina kuitenki vastaa mielelläni, koska on hiton siistii oppia itestää aina lisää.

Yks suurimmist haasteist mitä mul on, on se et min on vaikee näyttää tunteita muitten ihmisten läsnäollessa. Kaikist vaikein on itkeminen. Siis ei sellanen itkeminen jossain dramaattisessa tai surullisessa tilanteessa, niissä se on niin luonnollista (kaikkien mielestä) et se on helppoa, se menee sopivasti siihen boksiin mihin se "kuuluu". Mut herkistyminen, missä tahansa tilanteessa, se tuntuu mahottomalta. Nykyää mie tunnen niin vahvasti asioista, hyvist ja pahoist, et itken ja nauran monta kertaa päivässä. Itku tulee niin pienist asioist, et jos uskallan antaa tunteiden virrata vapaast, ni itken varmaan kymmenisen kertaa päivässä. Siis en tarkota mitää vollottamista, vaikka sitäki on, vaan herkistymistä. Etenki kauniit ja positiiviset asiat itkettää. Jos joku sanoo jolleki vaik jotain kaunista, pientäki, ni herkistyn heti. Tai jos kuulen jonku hienon biisin, ni herkistyn. Saatan herkistyä selittäessäni tai lukiessani jotain positiivist tekstii. Yksin se ei haittaa, koska pystyn tuntemaa, mut ai saakeli jos joku, kuka tahansa, on samas tilas.

Ennen tätä tää asia ei oo minuu häirinny oikeestaa ollenkaa, koska luulin et sen kuuluu olla näin. Ei tunteita tarvi näyttää. Äiti on iskostanu aika vahvasti minuu kuinka turha itkeminen ja herkistyminen on teatraalista ja naurettavaa. Min päähän on jääny soimaa lause "mitä sie siin esität oikein?" jos oon sattunu joskus nuorempana herkistymää jostain niin sanotust turhast asiast. Sielt lähtien on aika pitkälti tullu peiteltyä tunteita. Koska se on typerää, huomionhakusta esittämistä. Ja näin se on ollu mulle. Kuinka paljon sitä onkaa sulkenu sisällee.

(c) Sirpa Siik

Tänä päivänä, se on helvetillinen haaste. Nyt ku tajuan, et asia on ihan täysin päinvastoin. Se opittu asia ja uskomus on vaan niin syväl minus, et välil tuntuu toivottomalt. Yks esimerkki, itseasias tältä päivältä, oli kun Maiju touhuili tos jotain pakkaushommia ja mie kuuntelin biisiä koneelta. Se biisi oli minust niin kaunis, onnellinen ja hieno, et minuu itketti. Taas vaihteeks blokkasin sen tunteen ja nielin sen itkun. Sit huomasin, etten ees pysty sanomaa sitä asiaa äänee, et nyt itkettäis mut en pysty itkemää. Se etten pystyny sanomaa sitä, enkä itkemää taaskaa, rupes vituttamaa niin paljo et päätin sanoo sen väkisin. No, siin vaihees oli taas ihan turha enää itkeä, koska se ois ollu liian helppoa. Olin lavastanu sen tilanteen jo liian helpoks sille, se ei enää tulis spontaanisti.

Haluun pystyy itkee ilman mitää perusteluja tai selkeäst näkyvää syytä. Just siellä ja just sillon ku siltä tuntuu, välittämättä siitä onks tilanne sille esimerkiks sosiaalisest sopiva vai ei. Haluun et siihen ei takerruta. Ihailen sellasia ihmisiä jotka siihen pystyy. Voi selittää ihan fiiliksis jotain juttuu ja sen sijaa et peittäis sitä pelottavaa herkkyyttä aina helppoo, tuttuu ja turvallisee suojanaurahduksee, antais sen itkun tulla ja mennä, yhtä helpost ku nauru tekee. Itkeminen ei oo negatiivinen asia, vaik se siks usein mielletää. Sen takii se on jotenki pelottava ja iso juttu jos joku itkee, etenki julkisesti. Oikeest se on vaa kaunis tapa näyttää suuri tunne, hyvä tai paha.

Kai se on vaa kohdattava se tilanne sellasena ku se on. Tiiän, et siel piilee hirveest voimaa, ku vaa uskaltais. Taas tullaa tähä, mitä mie oikein pelkään. Mikä on pahin mitä voi tapahtua? Ei mitää kovin pahaa. On tää ihmismieli hassu, käyttää pelkoa tosi kätevästi. Se ei vaa viel tiiä, et mie oon selvillä sen kiemuroist ja aion selättää sen. Askel kerrallaa pääsee perille.