Oli pakko kirjottaa täst kokemuksest, se oli niin jännä. Oltii Maijun luona Heinolassa ja päätettii kokeilla TANTRAA. Tantrast tulee ekana mielee tietenkii tantraseksi, mut ku ottaa vähä enemmän selvää ni siihen liittyy paljon muutaki. Se on kahen ihmisen välistä energianvaihtoa. Siin opetellaa kattomaa toista silmii ja rikotaa jäätä ihan kunnol, katotaa vähä niiku toisen sieluu. Myö päätettii, et vaikka kuinka ahistais, ni sit ei saa irrottaa eikä kattoo poispäin.

Ja jumalauta se oliki vaikeeta. Asetuttii Juuson kans hoitopöydälle istumaa jalat ristis vastakkain, molempien toinen käsi toisen sydämen kohalla ja toinen käsi toisen käden päällä oman sydämen kohalla. Perustuu siihe että kosketetaan toisen sydänchakraa. Tää oli joku perusharjotusjuttu tantran alkeista.

Sit ruvettii kattoo silmii. Ei menny varmaan ku pari sekuntia ku alko kasvolihakset väpättää. Vähä tuntu jo vaikeelta ja teki mieli kääntää katse pois. Sit alko suu väkisin vääntyä hymyy. Alko pikkuhiljaa kädet täristä, ku alko mennä mukavuusalueen ulkopuolelle niin pitkä katsekontakti. Sydän hakkas ja kädet rupes hikoomaa tosi paljo.

Sit revettii molemmat ihan täytee nauruu. Sääntönä ku oli, ettei luovuteta, ni ei ollu kovin helppoo kattoo Juuson ulospäin pullistuvia silmiä ja koittaa olla siin vaa ku meinaa tukehtua siihe nauruusa. Sit ku se tilanne viel ruokkii itteää koko ajan, ku tietää ettei saa mennä pois. Tunteita nous kans erilaisia; ahistusta, vähä pelkoa, vaivaantuneisuutta mut samalla nauratti ihan järjettömästi.  Hirveä hiki tuli ja nauru vaa koveni. Katsekontakti kuitenki säily koko ajan ja aattelin et antaa nyt tulla mitä tulee, mie kestän tän. En oo koskaa kuullu Juusost samanlaisii äänii mitä siit lähti ton aikana, ku se nauro ja oikeesti ulvo semmosel lähes pelottaval korkeel äänel!

Vaikeaa se oli, mut lopulta sen kaiken räkätyksen, hikoilemisen ja kärvistelyn jälkee se alko tuntua jo helpommalta. Tuntu et ihan älytön määrä likasta ja tukkosta energiaa vapautu ja olo oli rento. Lopult se ei tuntunu enää yhtää pahalt kattoo silmii, ihan rauhassa. Oltii ylitetty se kynnys.

Kuinka kauan kestää semmonen tavallinen katsekontakti kerrallaa keskimäärin? Veikkaan et jotain viis sekkaa. Sen jälkee se alkaa mennä jo pelottavaks, taval tai toisel. Jos se ylittää sen rajan, alkaa ahistaa ja se muuttuu jollain taval "merkitykselliseks". Mikä olis tietenki hyvä juttu, koska se on mahtava tapa syventää kahen ihmisen suhdetta sekä kohdata omia pelkojaa. Mut usein se on liikaa, ku pelätää toisiamme. Mulle henkkoht, se on yks vaikeimmist ja pelottavimmist asioist. Siin on niin läsnä ja "paljaana". Ellei pysty pitämää päällä jonkunlaist, vaikka pientäki, roolia, sit se onnistuu. Mut siin vaihees se ei oo enää sama.

Mie suosittelen tekemää tän harjotuksen, ainaki kerran, jokasen ihmisen kans jonka kans aiot olla läheinen. Se on vaikeeta, mut se on sen arvosta. Se lähentää ja opettaa paljo ku sielt nousee jos minkäkilaist tunnetta sen aikana. Siin pitää vaa tosiaa uskaltaa heittää pois kaikki roolit ja upota siihe katseesee. Voi vaikka tyhjentää pään ja olla vaa läsnä, ilman et tuomitsee sitä tilannetta millää lailla. Rentoutuu ja antaa vaa mennä. Voi pitää itteää voittajana ku tähä pystyy. Meille se ainaki oli vaikeampaa, mut palkitsevampaa, mitä kuviteltii etukäteen.

Haastan teijät kaikki kokeilemaa samaa, simppeli juttu, mut voi yllättää ;)

Rupesin just miettimää, et jos yhtäkkiä kaikille meille kävis samat ku Jim Carreylle siin Liar liar-leffassa, et yhtäkkiä ei pystyiskää valehtelemaa ollenkaa. Pitäis puhuu täyttä totta, joka tilanteessa, koko ajan, eikä vois olla edes hiljaa. Voin kuvitella et siit tulis aikamoinen myrsky. Mut myrskyn jälkeen on poutasää!

Mieti, kuinka usein ite jätät jotain sanomatta. Siis ihan pieniä, merkityksettömiltä tuntuviaki asioita. Kaikki meist haluaa kuulla kaiken rehellisesti, kannatetaa rehellisyyttä, mut kuitenkaa ei toimita sen mukaa toisia kohtaa. Jos joku valittaa jostain asiasta ääneen, usein ihmiset reagoi siihen hyvin varovasti "kyl se siitä"-meiningillä ja usein viel heittää jonkun oman valitusvirren siihen päälle soimaa. Sit se valittaja taas sanoo jotain myötätuntosta siihen päälle ja kuinka ollakaa, molemmat tuntee vääristynyttä, mut lohduttavaa hyväksyntää toisiltaa ja samalla iteltää. Siit tulee sellanen noidankehä, jonka voi katkasta ainoastaa REHELLISYYS päin näköä. On paljon asioita mitä ei ite huomata tai tajuta itestämme. Hukutaa oman mielemme kiemuroihin, joten tarvitaan siihen muiden apua. Kuinka paljon helpompaa meil oliskaa jos jokainen puhuis kaiken rehellisest äänee toisille.

Raja on tietyst häilyvä siin kohtaa, et on helppo ruveta rehellisyyspäissää latelee ylimääräst paskaa toisen niskaa, ku oma olo on paha. Mut se ei oo tietenkää tarkotus, tahalleen loukata ja haukkua sen takii et puhutaan suoraan. Varmasti moni niin tekis kuitenki, se myös paljastaa tosi kätevästi kuinka paha olla sul on itellä sisällä. Samoin, jos loukkaannut siitä mitä toinen sanoo sulle suoraan, se osuu johonki arkaa paikkaa ja sul on saman tien tilaisuus kasvaa siin kohtaa. Kuinka iso lahja se ois sulle ja kuinka ison lahjan voisit antaa muille sillä. Se auttais uskomattoman paljon kehittymää. Muutos satuttaa, oli se mikä tahansa muutos, se tuntuu usein ikävältä ensin. Mut ilman sen kohtaamista, ei myö kehitytä.

Kuinka paljon se helpottaiskaa jokapäiväst sosiaalist kanssakäymist. Vois olla jokaisen ihmisen seurassa just tasan oma ittensä. Ei tarvis myötäillä, nyökytellä tai niellä mitää, vaan vois puhua kovaa äänee oman asiansa radikaalin rehellisesti. Moni ihmissuhde ja moni muu tilanne menis uusiks. Kuitenki, se olis parempi niin, koska jos on jotain sanottavaa, ei voi olla täysin oma ittensä ja se syö jostain kohtaa. Mitä järkee on olla jossain tai tehä jotain, jos ei oo täysillä mukana?!

Ero on huomattava, millanen fiilis on olla ihmisen seuras, jonka kans voi olla täydellisen rehellinen ja oma ittensä ja vertaa sitä valtaosaan sosiaalisist tilanteist mis ollaa päivän aikana. Kuinka helvetin hyvä on olla siinä, ku voi käydä ovi auki paskalla ja vaikka nauraa toisen vitutukselle. Se on just niin hienoa, et kannattaa tosiaa valita se rehellisyys ja heittää vähä vanhoi jämähtäneit energioi uusiks.

Toiselle on viel helppo valehella, etenki jos on siin hyvä, mut itellee ei. Sydän tietää kyllä, jos peittelet jotain. Mitä tahansa, pientäki. Se vaikuttaa väistämättä mielentilaa ja käytöksee. Ja lopulta, enemmän niit ihmissuhteit kariutuu rehellisyyden puutteesee.

Mie oon katellu sitä vierestä, tosi läheltä, pitkän aikaa. Nähny ne kaikki vaiheet, tuskaset ja ihanat. Kuunnellu siit juttui ja kaikes rauhas katellu sivusta ja muistellu miten hienoa se joskus oliki. Ajattelin, et se tulee sit ku tulee, joskus ku on sen aika. En oottanu sitä enkä ees halunnu sitä. Tein kuitenkin sen "virheen", et vahingossa suunnittelin itelleni millasen haluan...

Sit yks päivä, PAM! Ei vittu, mie oon rakastunu. Mie en tienny, en ees osannu kuvitella, saati sit olis voinu muistaa, milt se tuntuu. Koska en oo ikinä tuntenu tällästä. Sitäkää en tienny, mihin kaikkee rakkaus pystyy taipumaa.

Elämää oon ehtiny jo tovin tässä rakastaa. Se on välil ollu haasteellista, tietenkii, mut hyvin sen opiskelu sujuu tälläki hetkel. Oon lukenu jonku verran kirjoja, nähny elokuvia, opiskellu energiahoitoa... kaikkia sellasia juttuja joilla voi helpottaa näit elämän haasteit ja oppia ihmisyydestä vähä. Eihän kirjoist voi tietenkää suorii kokemuksii lukee, mut on niistä hyötyä ollu, jokatapauksessa.

Tää PAM oli kuitenkii sellanen, mistä en ollu lukenu etukätee. Menin taas luulemaa et ei minuu mikää enää yllätä. Yks tunne, jota ei pysty kuvailemaa, niin iso se on. En tienny et voi rakastua ensisilmäyksellä. En tienny, et rakkaus voi syttyä tietämättä toisest ihmisest yhtää mitää. Muutaku et siin se nyt on, oon vissii luonu sen siihen.

Tän jälkee oonki taas oivaltanu rakkaudesta, et miten iso käsite se oikeest onkaa. Ja kuinka pienenä se loppujen lopuks esiintyy ihmisten keskuudessa. Se on oikeesti ku sullottu johonki boksii joka kulkee mukana ja sitä käytetää aina silloin ku tilaisuus tulee ja silloinki hyvin harkiten, varoen ja peläten mitä seuraavaks tapahtuu. Se tukehtuu. Se ei toimi niinku se luonnostaan toimis.

Ensin mie aattelin et oon vissii seonnu. Mut hyvin nopeest tajusin, kuinka olin oppinu päästämää irti siitä tunteiden kontrollista ja kuinka vapaana annoinkaa niiden tulla ja mennä. Tajusin, et täs kohtaa rakkaus käyttäytyy just niiku sen kuuluu luonnostaa käyttäytyä; vapaana.
Jos sen päälle asetetaa kasoittain odotuksii, ehtoi ja pelkoi, ni ei se johdata. Se on vissii sit se kuuluisa sydämen ääni. Siks tää tilanne hämmensi, en ollu tottunu siihen et se onkii se tunne joka johdattaa, TÄSSÄKI ASIASSA, ei järki. En ehtiny, onneks, etukäteen punnita onko tää hyvä vaihtoehto. Rakkaus ei arvostele, se on kuitenkin kaikki niin paljon suuremmassa kokonaisuudessa, mitä ei edes pysty pieni ihmismieli ymmärtämää kunnolla.

Nyt ku tajuun sen, ni en ihmettele et ennen oli kaikki niin vaikeaa. Se mitä ihminen on tehny menneisyydessä, vuosia sit, eilen, tunti sit, äsken, mitä väliä. Miten se tällä hetkellä kokee elämää täällä, mitä väliä. Ne on jokaisen omia juttuja. Ennen sitä kuitenki punnitsi kaikkia näitä, nykyää niin merkityksettömiltä tuntuvia yksityiskohtia vaakakupissa ennenku "anto itellee luvan" rakastua. Saati sitte vielä ne niin sanotut arjen haasteet, neki pitää vielä setviä. Pyh. Ite oon kuulunu aina vähä enemmän niihin, joita "ei paljo järki päätä pakota!" (sanois meijän äiti)

Rakastunu ihminen on kaunis. Aina!

Rakastuin ja tein kaiken voitavani, olosuhteet huomioon ottaen, et saisin vastarakkautta. Luonnollisesti. Se oli kuitenki yks vaikeimmist asioist mitä oon koskaa tehny. Ihan ku pitäis kävellä yksin pimeää luolaa, tietämättä mitä siel on. Kuinka paljon voikaa piillä voimaa sellasen pelkovuoren alla. Tiesin kuitenki, et sinne kohti pitää mennä. Se on väistämätöntä täs kohtaa. Koin sen prosessin aikana niin järkyttävän määrän jännitystä, pelkoa, ahistusta, häpeää ja muita yhtä epämiellyttäviä tunteita, etten tienny et niit on olemas sen tasosina. Jouduin hyppäämää kauas mukavuusalueen ulkopuolelle niin monesti niin lyhyes ajas, et ei meinannu fyysinen kroppa enää kestää mukana. Vaikeuksii sil kyl oli kestää myös ne ylipursuavat onnen, mielistymisen ja rakkauden tunteetki välillä. Meinas laatta lentää ku sydän heitti kuperkeikkaa, kylmät väreet meni ja vedet nousi silmiin ku oli niin innoissaan. Huokailutti koko ajan, nauratti ja teki mieli huutaa. Sellanen tunteiden kirjo, etten oo koskaa viel vastaavaa kokenu. Hitto ku pystyis nää tunteet jotenki nauhottaa tähän, et vois klikata jotain linkkiä ja tuntea niitä. Vähä niinku unet vois näyttää toiselle.

Ymmärsin myös aika nopeest sen, miks tää piti kokea just nyt. Tajusin nimittäin kattoa peiliin. Sielt löyty niin paljon, ihan saatanast, pahoja tunteita menneisyydestä, siitä mitä tunnen itteäni kohtaan. Sellasia mitkä vaikuttaa vahvasti tähänki päivään ja oon kantanu niit mukanani pitkän aikaa. Kuinka vähän mie oikeest rakastankaa itteäni?! Kuinka huono itsetunto mulla on?! Kuinka pienenä ja huonona oonki pitäny itteäni, vuosikausia. Ja kuinka vihanen oon viel lisäks itelleni siit. Miten mie voisinkaa ottaa vastaa rakkautta ulkopuolelta ku en ite rakasta itteeni tarpeeks?

Sit tultii tähä. Miten hienon kuvion oon itelleni luonu. Rakkaus tuo usein mukanaa tuskaa, mut se KAIKKI on niin tarpeellista. Se opettaa niin paljon, ku tajuaa vaa kattoa oikeaa suuntaa, eli sisälle. Uskaltaa lähteä sinne suuntaa missä on eniten epämukavuutta. Käsitellä ne omat pahimmat moskat sieltä, ottaa ne rohkeest vastaa eikä syyttää niistä maailmaa, saati vierittää toisen ihmisen niskaa. Sen jälkee voi olla tarpeeks eheä ottamaa toisen ihmisen siihe rinnalle kulkemaa, tasavertasena, yhessä toisia tukien, mut kuitenki omalla matkalla jalat maassa. Mitää ei tarvi ottaa, vain antaa. (höhöhö) Aito rakkaus on luonteeltaa ehdoton, kevyt ja jatkuvasti nostattava. Miten hienoa se voikin olla parhaimmillaan. Sekä itteään, että toista kohtaan.

Oon niin kiitollinen tästä, oon saanu niin paljon tän kokemuksen kautta. Täst on hyvä lähteä kohti ihanaa, kaunista ja rakkaudellista Viivi-kokemusta! Ei tää vielä nääs tässä ollu.

Ja mistä sitä koskaan tietää, vaikka tästä tuliskin vuosisadan rakkaustarina vielä ;)

Meinasin vahingossa alottaa et 21.10.1986... ehkä se oli alitajunen viesti et nyt on min elämän ensimmäinen päivä, niinku onkii. Joka päivä voi olla! Siltä ainaki nykyää tuntuu.

Mie tos just lueskelin jotain blogia joka on ollu pystyssä jo pitkää ja sillä on paljon lukijoita. Siel esitellää kaikenlaisii mielenkiintosii näkökulmii, vertaillaa muiden blogaajien teksteihin ja pohditaa samaa asiaa omast näkökulmast. Hitto, jos kaikki pitäis blogii, ni ois sellaset seittemän miljardii erilaist näkökulmaa samaa asiaa.

Jolleki joku asia on ihan itsestäänselvä ja joku toinen saattaa jättää lukematta ku ei ymmärrä yhtää. Molemmat on ihan täysin oikeessa omassa todellisuudessaan, mut niillä molemmilla on tärkee rooli toistensa todellisuuksissa, eriävän, mut ehkä jollain lailla avaavan näkökulmansa kans.

Meinasin jo alkaa tuntemaa alemmuuskompleksia ku luin sitä blogia, mut sit aloin ajattelemaa et miten voisin oikeest olla alempana jotenki? En vois. Jos kirjottaisin täysin samasta aiheesta, en vois koskaa kirjottaa sitä samalla tavalla, vaikka siit aiheest ois jo miljoona kertaa kirjotettu. En paremmin enkä huonommin.
Oli kyse sit siitä miten luodaan oma elämämme ajatuksillamme tai vaikka jauhelihakastike. Mie ite lisään sille aiheelle täysin ainutlaatusen oman sävyn. Minuu ainaki kiinnostaa miten muut ihmisen kokee jauhelihakastikkeen maun, tuoksun ja mitä tunteita se niissä herättää. Siks uskon et on sama mistä kirjotan, kuha kirjotan tunteella ni se toimii!

Fiiliksellä.

Ja mist sitä tietää jos joku käy fiilistelee jauhelihakastikkeen olemusta ja yhtäkkiä siin vieres joku toinen tajuaaki, et jumalauta, mie tiiän mistä sie puhut ja siit lähteeki taas uus kertomus, suuntaa, ei tai, vaan JA, toiseen. (Ei saakeli toi viimenen lause kuulosti meijän iskält kännis)

Ps. En oo syöny jauhelihakastiketta niin pitkää aikaa et vois olla ihan virkistävää kuulla jonkun kuvaus kokemuksesta nimeltä jauhelihakastike.
Pps. Nii ja kato nyt, mie sain jonkun muun ajatuksista perspektiiviä, en pelkästään mitä ymmärsin itestäni taas, vaan ihan kaikkeen ja kirjotin siit oikein tekstinki.
Ppps. Kaikella on merkitystä!

Huomasin muuten just, et ku tääki teksti on ekana kirjotettu paperille päiväkirjaan, ni alan helposti vähä muokkailla sitä "paremmaks" siin vaihees ku kirjotan sen koneelle. Täytyy täst eteepäin suoltaa suoraa tänne se.

Tää blogin alotus tuli oikeestaa aika hyvää välii. Eilen nimittäin aloin kirjottaa päiväkirjaa ja tää saaki nyt tulla tilalle. Mie oon suunnitellu tätä jo jonkun aikaa, mut nyt vasta sain kunnolla kipinän. Täs on pientä opettelua, mut tästä se lähtee!

Hirveesti ois kirjotettavaa, mut pakko se on jostain alottaa. Oon tällä hetkellä siinä pisteessä, et haluisin lähteä johonki suuntaan. Mietin, että mikä olis sellanen asia tässä elämässä, joka minuu kiinnostaa ja jota vois tehä sillee et ois ihan täysil messis. No päädyin tähä, blogii! Oon muuten tosi ilonen et tajusin tän.

Tää on jo itessää aikamoinen haaste, nimittäin en oo kovin hyvä sensuroimaa ajatuksiani ja sanomisiani. Joudun vähä niinku pistämää itteni likoon. Mut ei se mitään. Miks mie oisin täällä pallolla just tälläsenä jos en ois sitä varten? Nii.

On sata asiaa, joista voisin alottaa tän, mutta päädyin siihen, et kopsaan suoraan eilisen ekan päiväkirjakirjotuksen tähän. Se kertoo sopivasti tän hetkisestä tilanteesta ja sen jälkee voin lähteä sit pohtimaa vaikka ja mitä.


19.10.2013
klo 17:00

Mie päädyin nyt alottaa tän päiväkirjan. Idean sain ystävältä, joka kuulemma kirjottaa päiväkirjaan joka päivä kaikkia fiiliksiä ja mietteitä ja mikä tärkeintä: TOIVEITA.

Mitä mie oikein haluan elämältä? Mikä on se min UNELMA.

Luin just loppuu samaisen ystävän antaman synttärilahjan; Kuiskauksia kaikkeudesta-kirjan. Se vaikutti minuu todella positiivisesti ja anto ajattelemisen aihetta. Olin taas muodostanu maailmasta jonkunlaisen valmiin kuvan ja alkanu ajattelemaa et kaikki on jonkun muun ku min käsissä. Tää kirja palautti minut maan pinnalle, tai siis itseasias vähä myös pois maan pinnalta.

Oon täs jo pitkää miettiny et onks asiat oikeesti just niin joka hetki ku ne on tarkotettu vai voinko itse täällä niihin vaikuttaa ja missä määrin. Tän kirjan jälkeen oon tajunnu kuinka paljon oikeesti tää tän hetkinen kuvio, joka on min elämä, kuulostaakaa siltä mitä ajattelen ja tunnen sisälläni. Tai ainakin oon tähä asti tuntenu.

Lisäks, oon luottanu hirveesti kohtaloon. Et kaikki on suunniteltu ja tätä kaikkea nyt vaan on koettava, vaikkakin se kasvattaa tietenki kohti parempaa ja vahvempaa ihmiskokemusta, mutta että voinko sittenki vaikuttaa konkreettisii kuvioihin hyvin paljonki. Olisko niin, et kohtalon (eli itseni kuitenkin?) valitsemana just nyt oon valmis vastaanottamaa nää kokemukset ja uudet ajatukset asioista.

Takas tähän omaan unelmaan. En siis taida sitä olla vielä löytänyt. Johtuisko se siitä etten oo osannu vaan kattoa oikeesee suuntaan vai enkö oo vaan ollu valmis vastaanottamaa ennen tätä tiettyjä tuskallisia osuuksia itteni kehityksessä, jotta voisin lähteä unelmani suuntaan? En oikein tiiä viel.

Nyt oon kuitenki ensimmäistä kertaa pyytäny selkeesti siltä "kaikkeudelta", jos siltä nyt voi mitään pyytää kun kerran ite taidan olla se kaikkeus, et mie saisin siitä omasta jutusta kiinni. Oon koittanu miettiä miten saisin kiinni asioista, joista TODELLA nautin. Mut mul taitaa olla vaikeuksia kuunnella itteäni. Onkohan se niin, et min täytyy päästää KAIKESTA irti, jotta ne voi ilmentyä. Jättää kaikki oletukset, kuunnella vaan sydäntäni ja hahmottaa itelleni loistava tulevaisuus. Nähä se lopputulos ja unohtaa se miten kaikki tulee tapahtumaa. Vaikka vaikeahan se on hahmottaa loistavaa tulevaisuutta, jos ei tiedä mitä se sisältää...

Tuntuu et oon ollu hirveen pitkää jo paikoillani. Syystä kylläki, enhän mie muuten olis tässä pisteessä. Oon oppinu hirveesti itestäni, etenki parin viimeisen kuukauden aikana. Tässä jumittaessani oon päässy tutkiskelemaan vähän et kuka mie oikein oon?

Tuli tässä just mielee, et entä jos ne min unelmat onkii niin suuria et pelkään unelmoida?
Jos en uskallakaan ottaa vastaan niitä esteitä mitä matkalla ois. Nimittäin pelkoja täytyy kohdata ja yhen niistä tässä kohtasinkin, koska tiesin et min on tehtävä se. Mut vaikeaa se oli. Palaan siihen myöhemmin.

Jos vaan saisin ne muutkin esteet yhtä selkeästi näkyviin, jotka on min unelman tiellä, ois aikamoista. Kuuleeko kaikkeus, just pyysin niitä, kiitos? Vissii pitää jäähä oottelemaa ja kuunnella niitä impulsseja joihin vois reagoida, vaikka pelottaiskin.

"Sinusta on niin houkuttelevaa

tarkastella nykyistä elämäntilannettasi, sitä,

kenen kanssa olet, missä työskentelet,

mitä sinulla on ja ei ole, ja ajatella:

"Näin oli ilmeisesti tarkoitettu, olen täällä jostakin

syystä." Jossakin mielessä oletkin oikeassa.

Olet kuitenkin, missä olet, niiden ajatusten vuoksi,

joita sinulla oli (ja ehkä vieläkin on). Olet siis,

missä olet, jotta oppisit, että elämä menee juuri näin

- EI ole kyse siitä, mitä oli tarkoitettu.

Älä luovuta valtaasi epämääräiselle tai salaperäiselle

logiikalle. Huominen on ihmisten, työn ja leikin

osalta tyhjä taulu, mutta koska sinä täytät senkin

lopulta, sinusta tuntuu jälleen, että niin oli tarkoitettu

- kenet tai mitä sitten oletkin vetänyt elämääsi.

Mitään ei ole tarkoitettu lukuun ottamatta 

vapauttasi valita ja valtaasi luoda.

Valitse suurta ja ole onnellinen."

- Kuiskauksia kaikkeudesta, Mike Dooley -