Mie en ois ikinä, koskaa, mitenkää, uskonu et miten voi todellisuus muuttuu parin viikon sisällä niin hurjasti et ei taho pysyy perässä. Ihan sairaan antoisat pari viikkoo ollu taas, suurimaks osaks Maijun ja lasten kans. Pääsin myös toteuttamaa itteeni ihanan toisen minän eli Timpan kans pitkäst aikaa ja saatii taas vuosisadan siisteimmät (meijän mielest) valokuvat otettuu ja muutenkii pääs taas ihanan leikkisä, hullu sekopää-Viivi irti, joka on valmis mihin vaa vaikka heti!

Ihanaa huomenta.

Täs ollaa koettu myös tunteita niin laidast laitaa, viimesistä hyvästeistä alkuinnostuksee, ettei uskois et ihminen voi kokea niin paljon edes paris vuodes. Tää tahti vaa kiihtyy koko ajan ku oivaltaa jatkuvast uusii juttu itestää ja elämän hienoista kuvioista. Kerron nyt täs murto-osan et what's going on täl hetkel.

Ensinnäkii mie ite oon muuttunu ihan toiseks ihmiseks ku viel vähä aikaa sitte. Reseptillä: oon jättäny kaiken ylimääräsen, menny vaa sitä kohti mikä tuntuu siin hetkes parhaalta ja luottanu siihen et todellisuus muovautuu ja resurssit kyl riittää, oli ne mitä tahansa, kuha vaa seuraan highest excitementtiäni joka hetki. Ja näin se menee, oon päästäny irti ja uskaltanu! Siit lähtien oon kasvanu enemmän ku yhteensä viimesien vuosien aikana. Oon yksinkertasesti toiminu jokaises hetkes sen mukaa mistä saan eniten iloa ja intoa. Oon antanu itelleni luvan kääntyy pois KAIKESTA mikä tuntuu vähänki vastenmieliselt. Lisäks, elän hetkessä. Ei tarvi antaa mielen viedä ku voi ite viiä mieltä sinne suuntaa mihin haluaa. Mitä kaikkee oonkaa sen jälkee saanu elämält, hitto ku pystyis sen kaiken sanoina kertomaa, mut vittuku ei ne riitä siihe!!!

Täshä myö!

On paljon syvällist juttuu, sitähän riittäis vaikka loputtomii täs, mut ku niit ei pysty lyhyest kirjottaa ni en ala nyt niit enempää yrittämää. Puhun niist viel myöhemmin kuitenkii. Hitto, yks päivä löyettii ittemme Gina Tricotin alennusmyynnistä, just tultu Sokokselt ostamast ripsarii, kummalliset haalarit päällä seisomas pukukoppien peilin eessä ottamas itestämme valokuvii kännykällä. Viel kaiken lisäks hihiteltii ku teinit. Ja kaiken sen lisäks ostettii noi asut. Sen jälkee paineltii mäkkärii syömää. Kaikki jotka tuntee minuu vähänki, tietää et mitää tälläst ei oo tapahtunu vuosii. Tuntu ihan ku kokis jotain uutta ja ihmeellistä, oli niin älyttömän hyvä fiilis ettei mitää rajaa. Nimenomaan se huikee fiilis sai meijät rikkomaa rajoja näin, ei toisinpäin, et oltais rikottu rajoja saadaksemme sen hyvä fiilis. Täst aiheest aion kans kirjottaa myöhemmin lisää, miten oon huomannu et onnellisuus ja hyvä mieli vaikuttaa todellisuutee.

Mie oon myös huomannu et minus on heränny jonkunlainen feminiininen puoli. Oon aina ennen ollu enemmän sellanen, et ei vois vähempää mitkää tyttöjen jutut kiinnostaa. Yhtäkkii oon ruvennu innostumaa enemmän korviksista, vaatteista ja laittamaa useemmin meikkiäki naamaa. Huomaan et ku näkee asioit laajemmin, ni itekki laajentuu, sen sijaa et sulkis jotain kokonaa pois. Ennen oon ollu melkein radikaalisti sitä mieltä et on typerää ku pitää olla kaikkii tyttöjuttui ja kaikki sellanen on ihan turhaa. Ei se laajeneminen tarkota minkää asian poisjättämist, vaan tasapainon löytämist sellaseks ku mie luonnollisest oon, mikä tuntuu oikeest minust hyvält ja mikä tukee minkäki hetken iloa parhaiten.

Toi oli oikeest aika siistii miten noi kaks palloo sulautu yhtee tommosel tasapinnal!

Nyt ku katon peiliinki, ni näen itteni paljon kauniimpana ku vielä kuukaus sitte. Viimeks laitoin pitkäst aikaa lasit päähä ja ennen oon inhonnu sitä näkyä peilistä ku mul on lasit päässä. Maijun sanoin: en mie näyttäny oikein miltää. Omast mielest jopa rumalt. Nyt mie näin itteni kauniina rillitki pääs. Oon vissii pikkuhiljaa oikeesti rupeemas rakastaa itteäni, viimein! Välipointtina tähä pitää laittaa mielenkiintonen juttu näön parantamisesta jonka löysin, josta varmaan kirjottelen myöhemmin lisää kuha saan aluille.

Rakkauden kokeminen on myös muuttunu ihan toisenlaiseks. Voin vaa katella ja tuntea lämmint rakkautta ja rakastaa, eikä tarvi kokee minkäälaist tuskaa. Miten kiitollinen voikaa olla siit! Pakko kirjottaa täst rakkausaiheestki paremmin ja tarkemmin, ku siitäki vois kertoo taas vaik novellin. Oon myös empaattisempi ku ennen, mikä on jännä tunne kans. Aiemmin oon ollu tosi varautunu vierait ihmisii kohtaa, mut nyt oon ruvennu avautumaa pikkuhiljaa. Alan myös pikkuhiljaa oppii pyyteetöntä fyysist läheisyyttä ja sen todellist merkityst ihmisten välil. Ihanaa huomata et alan olemaa koko ajan enemmän oma itteni ja kokonaisuudessaa rakkauden määrä erilaisina ilmentyminä elämäs on huimaa!

Vanha jengi koos saattamas yhtä avioliittoo.

Oon myös alkanu täs tutkimusmatkan varrella pikkuhiljaa huomaamaa muitaki pilkahduksii todellisest itestäni mitä piilee näitten uskomusten ja mielen ongelmaisen viidakon uumenissa. Mie en viel tiiä mitää tarkkaa, mut yks asia johon täytyy varmaanki tarttua, joka tuli minuu vastaa, on sellanen nettikurssi kun luovan kirjottamisen haaste. Mie selvästi toteutan itteäni parhaiten jotenki luovasti. Saa nähä mihin nää uuet polut viekää minuu. Oon vaa joka hetki ilonen, onnellinen, rauhassa. Muistakkee, joka hetki, tää hetki :) Täshä myö. Hihii.

Mie tääl kirjottelen taas ku en oo kirjottanu pitkää aikaa. Kauheest taas tapahtunu tässäki välis, mut vaikee oikein alottaa mistää ku suurin osa niist asioist ei oo mitää sellasii kovin konkreettisii juttui. Tää on jotenki ollu sellast aikaa, et sisällä on tapahtunu hirveest, mut ulkonen maailma on aika pysähtyny. Välil se tuntuu silt et se on jotenki ristiriidas, mut sit aina lopult tajuun et vaan tän pysähtyneisyyden ansiost oon saanu mahollisuuden oivaltaa näit juttui.

Ihanaa, ku on aikaa ja ei oo kiire koko ajan. Kärsivällisyyttä joutuu täs opettelemaa monenki asian kans, mut ku aina muistaa sen, et täs hetkes on oma juttusa. Aina voi valita miten suhtautuu asiaa ku asiaa, ni ei tartte yhtää ahistella. Mie oon täs menneiden vuosien varrel opiskellu itteäni ja maailmaa ja oppinu olemaa olosuhteist ja tapahtumist riippumatta koko ajan onnellinen. Mie yks päivä kirjaa lukiessani tos nojatuolis kattelin Miloa ku se katto tietsikalt jotain piirrettyy ja jotain juteltii, ni mie itkin sen takii ku oon niin onnellinen. Hitto sentää, et oonki kiitollinen täst kaikest! Ollaa juteltu Juuson ja Maijun kans niin paljon kaikkii siistei juttui ja kaikest et toivoisin niin et jokainen ois voinu olla mukana niis keskusteluis.

Ei oo vissii kuvii tarpeeks ku pakko laittaa uusii mitä löytyy vaikkei liittyis aiheeseekaa (tää on Sirpan ottama myös)

Oon lukenu aika paljon, se on ihanaa ku on hyvä kirja joka kiinnostaa. Nyt oon lukenu sellast ku Path of Empowerment. Se on viimenen osa Barbara Marciniakin kirjottamast kirjasarjast. Ne on ihanii kirjoi ja mie oon saanu niist hirveest kyl irti. En rupee nyt täs selittää niist sen enempää, tuolt linkin takaa löytyy lisää tietoo. Lukeminen on sellanen juttu jonka mie oon löytäny oikeestaa vast joskus kolmisen vuotta sitte. Nuorempana mie en ikinä lukenu, en ehkä jotenki jaksanu keskittyy. No, nyt ku oon pysähtyny muutenkii menemää itteeni ni jotenki nää kirjat on tullu vissii jäädäksee.

Sit mie oon katellu Youtubest aika paljo sellast kanavoijatyyppiä ku Bashar. Ainoo tommonen puhujatyyppi jota mie oon koskaa jaksanu perehtyy kuuntelemaa. Se uppoo minuu siks ku se puhuu niin selkeest ja siin on ripaus huumorii mukana, en tykkää liian vakavast tyylist. Tuolt tubest löytyy kivoi lyhkäsii pätkii aina johonki aiheesee liittyen. Niistäki saa aina ihanii muistutuksii elämäs erilaisii tilanteisii. Tääki on uus juttu, koskaa ennen ei oo kiinnostanu yhtää.

Tässäki kohtaa saatto naurattaa se et lähti käsist (naurattaa vieläki!)

Mie oon myös löytäny täs viime aikoina jotenki ihan uusia tuulia huumorinki saral. Mul pyörii kaikkii hauskoi juttui jatkuvast mieles ja usein naureskelen äänee yksinääkii. Hitto, sitä tapahtuu aika useinkii ku tarkemmin miettii. Sit tulee välil sellanen tunne ku on yksin, et sitä nauruu ei saa kunnol ulos, vaik naurattais ihan sairaast! Tai sit jos tulee jotain hauskoi juttui mielee ni tulee tukala olo jos niit ei saa sanottuu äänee. Yleensäkki mie oon aina nauranu paljon, mut nykyää etenkii useinki tekee mieli vaa nauraa ihan älyttömäst ja koko ajan. Se on hauskaa! Lieväst sanottuna. Monest oon miettiny jo et onks kellää oikeest yhtä paska huumorintaju ku mulla ja sen jälkee nauranu silleki asialle joka kerta räkäsest päälle.

Sit mie unelmoin hirveest semmosest yhteisöllisest meiningist. Toivoisin et ois porukkaa paljo ympäril joka päivä. Ja et vois tehä kaikkee siistii yhes. Mie haluisin kokeilla kaikkii kivoi juttui, kaikkii harrastuksii ja saaha kaikkii älyttömii ideoit. Ois ihanaa pelata porukal lautapelei, hassutella ja oikeest sekoilla niiku lapset. Mielistyn pelkäst ajatuksestakii! Unelmoin myös pöytäroolipelaamisest.

Sit mie haluun kans rakastaa ja antaa rakkautta, opiskella sitä toisen ihmisen kans! Ai vitsi, miehä aloin täs iha innostumaa (nauran vaihteeks yksinäni) ja se on muuten kans ihanaa. Ku ajattelee paljo positiivisii asioita ja unelmoi ni hyviä asioita kans tapahtuu. Niin siistii innostuu ja unelmoida. Täs oli vähä kuulumisii. Palailen kaikkii näihi aiheisii taas yksityiskohtasemmin jatkos.

Ps. Vittu mie oon muuten rakastunu!!!

Mie oon viime aikoina miettiny ihan hirveest sitä oman jutun löytämist. Mie oon aina ihmetelly sitä, et monet muut ties jo tosi nuorena mihin ne haluu mennä ja mitä tehä. Niil oli selkeet suunnitelmat ja minuu hirvitti se, et pitäis tietää jo nyt et mitä mie elämält haluun. Ja nyt vast alkaa valkenemaa, pikkuhiljaa.

Olin eilen min lapsuudenkaverin Piian luona pitkäst aikaa. Istuskeltii ja juteltii hirveest kaikkee. Sen piti valita oma suuntautuminen opiskeluissa neljäst eri vaihtoehost ja pohdittii siin et mikä olis kiinnostavin. Opettaja oli käskeny miettii hyvin tarkkaa sitä suuntaumist. Niitä siin sit mietiskeltii ja ruvettii keskustelemaa niistä. Muut vaihtoehot oli ihan kivoi, mielenkiintosii ja tulevaisuutta miettien työllistymisen kannalt varteenotettavii. 

Kuitenki, ku tultii tähä viimesee vaihtoehtoo, oli meininki ihan eri. Piia juoks kaivamaa kansiot esii ja liekityttii selittää aiheest ihan täysil. Keskusteltii asiast ja huomasin, miten koko huone muutti olemustaa sen fiiliksen perusteella mikä siit innostuksest tuli. Ensin pöydän ääres istu koulusta ja lapsista stressaantuneen olonen, tietokoneella pelaavaa aviomieheesä kyllästyny jumittava olento, joka muutti täysin muotoaa muutamassa minuutissa. Yhtäkkii se ei menettänykää hermojaa lapsii, sen kasvot loisti ja ukkoki sai suukkoja vaa ohimennessää. Ei kyl mulle ainakaa jääny epäselväks, mikä se vaihtoehto niistä suunnista olis. Opettaja saattas sanoo järki, mie kyl sanon että tunne. Just tollanen, joka heijastuu kaikkee. Ei tartte kahta kertaa miettiä onko tää min juttu vai ei. Lopult tultii siihe tuloksee, et paras palauttaa paperit ja antaa palaa!

Tässä valmis media-assistentti vuonna 2006. Täs kohtaa viel luulin tietäväni, vissii useemmassanki asian kohal, jotain.

Luulin aina ennen, et se oma juttu täytyy löytää valmiist vaihtoehoist. Nyt mie alan kuitenki ymmärtää, et meille kaikille se ei löydy sielt. Mut yhen jutun mie oivalsin. Siin samalla, ku Piia innostu, mie ite innostuin ihan yhtä paljon. Mie olin ihan mielissäni siin vieres, en voinu lopettaa hymyilemist. Mie olin siit yhtä lailla ihan liekeis! Tajusin, et tähän liittyy se min oma juttu. Mie sain auttaa Piiaa oivaltamaa oikean suunnan ja kuuntelemaa sydämensä ääntä. Se oli mahtava tunne. Tätä mie haluun lisää. Mie haluun auttaa ihmisii kuuntelee sisintää, vähentää asioiden järkeistämist vanhojen kaavojen mukana ja löytämää sen täs elämäs mist nauttii koko sielullaa. 

Sellast ammattii tai tutkintoo ei opeteta missää koulussa. Paitsi tietyst elämänkoulussa. Tää on sellanen juttu, mihin voin laittaa sen oman uniikin kädenjäljen. Ei tarvi eritellä eriksee työ -ja yksityist persoonaa, vaan voi olla just se oma ittensä, myös virheineen, ja ottaa käyttöö ne vahvuudet mitä minus on. Ei tarvi opetella ulkoa jonkun toisen kirjottamaa tekstii, niiku kouluissa, vaan voi oman kokemuksen pohjalta ja kautta luoda jotain täysin uutta. Jos ei jotain löydy laatikoista, paras ettiä niitten ulkopuolelt. Mikä mahtava juttu täst viel jonain päivänä tuleekaa! Se, miten, jääköö universumin huoleks. Ite en oo kovin hyvä muutenkaa nois organisointihommis.

Tajusin myös, et sen takii mie oon niin mutkasta ja kuoppasta tietä täs käyny läpi omien tunteideni kans, jotta voin joskus valjastaa sen voimaks. Enhän mie voi opettaa muita käsittelee tunteita, jos en ite oo käyny omaa paskaani läpi. Oon niin kiitollinen ja innoissani, et oon saanu jostain viimenää kiinni ja alan pikkuhiljaa saaha selville mitä min kuuluu tääl elämäs tehä. Hihiii!!!

Mie oon aina tykänny valokuvailusta. Myös kuvailu on kivaa, mut jostain syyst oon aina päätyny kameran etupuolelle lopult. Siisteintä on ideoida kaikkee ja keksiä missä kuvaillaa ja millasis asusteis ja asetelmis. Täl kertaa mie sain olla kohteena rakkaalle ystävälleni Sirpalle, joka otti minut studioo malliks. Oli huippuu ja tosi helppoo tehä yhes ku oli niin hyvä kuvaaja ja ohjaaja mulla. En ees muistanu miten siistii ja hauskaa tää on. Oltii molemmat iha innoissaa! En malta oottaa et näen loputki kuvist, kuha jälkikäsittely valmistuu niihinki, mut pakko oli laittaa tänne nähtäville jo nyt osa.

(C) Sirpa Siik

Mie oon pohdiskellu vähä ystävyyttä täs. Se mikä oli ennen ihan itsestäänselvää, ei yhtäkkiä enää ookkaa. Ku kaks ihmistä muuttuu, kasvaa ja kehittyy eri suuntii, ni voi olla vaikea pidellä toisesta kiinni. Ja mie oon sitä mieltä ettei kannatakaa, väkisin.

Se et osa ennen niin pysyvält ja ikuiselt tuntuvist ystävyyssuhteist kariutuu tai vähintääki muuttuu, on oleellist oman kehityksen kannalta. Jokainen meist painii omine kehitysaskelinee eteepäin ja siin vaihees ku ei toistaiseks pysty enää yhes kehittyy enempää, on parempi laskee irti ja ymmärtää et näin tän nyt kuuluu mennä. Se mikä ennen yhdisti, on jommankumman tai molempien puolelt muuttunu. Se ei oo paha asia, eikä mikää petturuuden teko toista kohtaa. Sehän ei myöskää tarkota ettei enää koskaa oltais missää tekemisis. Mist sitä tietää vaik viel jonain päivänä parhaat ystävät. Muutos on kuitenki pakollinen, jokaisel elämän osa-alueel, jos haluu oikeest ruveta pöllyttää vanhaa pohjaa ja luomaa tilalle uutta.

Mul se on ainaki menny just niin, et sitä tahtii ku ite on muuttunu, ni iso osa ystävistä jotka oli ennen tosi läheisiä, onki yhtäkkii ihan vieraita. Mut tää on väistämätön yhtälö, ku sisäinen minä muuttuu, pakostihan se vaikuttaa myös ulkopuolee. Se Viivi mikä aina ennen olin, onki saanu uuden muodon. Yhtäkkii ei enää kiinnosta ne samat jutut mistä aina jauhetaa. Kaipaa jotain enemmän, jotain syvempää perspektiivii. Ja ku huomaa, et täshä aletaa olla ihan eri aaltopituudella, ni eihän se keskustelu oo kauheen hedelmällist enää.

Minust on tullu aika ehdoton tän asian suhteen. Jos minuu ei kiinnosta olla tekemisis, en oo. Oon huomannu et se on terveellistä. Turha se on jäähä siihe vanhaa jauhamaa, jos tuntuu et siit ei saa mitää uutta irti. Mieluummin suuntaan energian sinne mis tuntuu hyvältä olla, mis voi kehittyä, mis saa eniten iloa, naurua ja uutta näkökulmaa asioihin. Sellasee mis kaikki osapuolet saa ja antaa koko ajan eikä asiat junnaa paikallaa. Pitää osata ottaa vastaa ja antaa rakentavaa kritiikkii, oikeest auttaa sitä toista huomaamaa omat kehityskohtansa ja ottaa kiitollisena vastaa se toisen objektiivinen palaute, eikä pettyä siitä et se toinen ei ookkaa samaa mieltä. Lohduttaa ja auttaakki voi monel tapaa. Usein jopa toimivampi tapa kun sympatia, on vääntää vähä sitä veistä siin haavas tai kaataa vettä myllyy jos vituttaa. Se on semmonen hellä potku persiille ettei jäähä tulee makaamaa. Täys rehellisyys on myös tärkeää, niiku seki, ettei oleta mitään. Tottakai kaikki tää täydellä rakkaudella.

Mut tietyst tälläsen ystävyyden rakentaminen voi viiä aikaa. Joskus se kyl saattaa syttyä ihan helpostikin, niiku rakkaus yleensä. Mut siltiki, se et se pääsee syvenemää sellasille leveleille, et siit saa kaiken irti vaatii pitkäjänteisyyttä. Ja se tulee tietenki luonnostaa, jos kiinnostus siihen on molemminpuolinen. Mie ainaki tarvin ystävyydeltä aikaa ja paljon. Se ei riitä, et käydää kerran kuukauden tai edes viikos kahvil, vaihetaa kuulumiset ja se on siinä. On ihanaa, ku voi maata vaikka viikon toisen sohvalla ja vieläkää ei tunnu silt et haluis päästä eroon "vieraista".

Tietyst tää meijän kulttuuri, joka ei oo kovin yhteisöllinen, tekee täst hankalampaa. Ydinperhe-meininki kaikkine velvollisuuksinee verottaa. Onhan se mukamas hankalaa, jos parhaan ystävän uus poikaystävä on perseest tai jos se on vaikka alottanu uuden rakkaussuhteen, ni helposti heittää ne bestikset menemää. Ei ne vissii kovin bestiksii lopult ollukaa, ku vähä miettii. Ois ihanaa ku ihmiset eläis yhteisöis, jois kaikki tuntis kaikki, ei tarttis peitellä mitää ja rehellisyys kukoistais. Sellast kiitos!

Kukaa ei varmasti oo eri mieltä siit asiast, et täs elämäs on tärkeintä ja antoisinta läheiset ihmiset! Sellaset joiden kans voi todellaki paljastaa kaiken, heikkoudet ja vahvuudet, pelkäämättä arvostelua. Mie suuresti ihmettelen, et kaikist tärkeimmän asian, todellisen ystävyyden, takia ei muuteta toiselle paikkakunnalle, toisin ku parisuhteen tai työn takia. Asutaa kaukana perheistä ja ystävistä, minkä kustannuksella?! Just sen kaikist tärkeimmän ja antoisimman. Vietetää suurin osa ajasta kuitenki jossain muualla ku siin mis oikeest on hauskinta, siisteintä, vapainta. Ja sitä se on, ystävyys, parhaimmillaa.