Mie aattelin tehä vähä uutta ilmettä blogii, mut en niiku mitenkää jaksanu käyä vääntää enempää. Mielenkiinto loppu jo alkumetreil. Mul on toi organisointikyky muutenkii aina ollu uinuvas tilas. Mut ei se mitää, minust tää sisältö on tärkein ja uskon et nää jutut avautuu joka tapaukses niille joille kuuluuki. Vähä tää saattaa olla katkonaista ja jos en päivää tai parii kirjota tänne blogii jotain, ni tuntuu et on taas niin paljon asiaa ettei mitenkää pysty jäsentää kaikkea. Siks se on kirjotettava vähä niiku päiväkirjaa.

Tässä itteäni tutkiskellessa ja tät iänikuist juttuu pyöritellessäni, et mikä minust tulee isona, oon oivaltanu asioita. Mie en tiiä, eikä min tarvikaa tietää, et mitä tuleman pitää. Luotan omaa sisäisee äänee mikä tuntuu minäki hetkenä hyvältä ja annan sen viiä minut sinne, missä mie minäki hetkenä voin kehittyy parhaaks maholliseks versioks itestäni. Enkä odota mitää, annan vaa joka hetken aueta sellasena ku se tulee ja otan siit kaiken irti!

Ei voi vertailla itteää muihin ja siihen miten muut tätä elämää elää, koska kukaa ei voi tietää millasta on olla toinen ihminen. Miten se näkee ja kokee asiat ja millanen todellisuus sillä on. Jos jotain jalanjälkii on seurattava, valitsen oman intuition. Se on haastavaa, mut valitsen nähä sen mahollisuutena enkä esteenä. Ja täydellinen rehellisyys, kuinka vaikee asia se on. Ihan uskomattoman vaikee, mut mie tiiän et se on ainoo oikee tie. Se on syy miks mie koko tätä blogia kirjotan, et mie voisin paljastaa itestäni sellasii asioita, joista on usein vaikee puhua ja jotta voisin kannustaa kaikkia muita omaks iteksee opettelevia olentoja samaan.

(c) Sirpa Siik

Sain täs yhtenä päivänä hyvän esimerkin. Minuu pyydettii tekemää energiahoitoo ja yhtäkkii minuu rupeski ahistaa ajatus siit. Mie kävin sisäistä kamppailua itteni kanssa. Ku sain viestin, jossa kysyttii hoitamaa, eka reaktio mikä tuli oli että toivottavast en joudu tekemää sitä. Sit rupesin kelailemaa et mitähän täs nyt on takana, miks ahistaa tää ajatus. Miehä oon hoitanu ennenkii, ei täs pitäis olla mitää ihmeellist. Kuitenkii nyt oli auennu joku uus juttu. Eka ajatus mikä tuli mielee, oli se et en osaa tehä sitä tarpeeks hyvin. Koska pelkään ihmisii ja en osaa käsitellä niitä "ku ammattilainen" eli vähä niiku irrottaa itteäni ihmisenä siit jutusta ja esittää kipeit kysymyksii, ikäänku oisin psykologi, siis ns. henkilökohtasesti irrallaa siit jutust.

Mut koska mie oon menos nyt niin lujaa sinne rehellisyytee ja min todellisuudes ihmiset ei oo mitää toisistaa erillää olevia, kylmiä koneita, vaan syväl sisällä halutaa toimia rakkaudesta ja olla toisia lähellä. Ja mulle käsitteet "henkilökohtanen" tai "yksityisyys" on rapistumassa kovaa vauhtia pois. Ne ei oo mitää muuta ku erillisyyden harha ja pelkojen muuri, jotka pitää ihmisen piilossa omalta iteltää, ettei tarvis kohdata niit omii syvimpii pelkoi jotka heijastuu toisista ihmisistä vasten kasvoja, ku tullaa liian lähelle. Mie en taho hoitaa ihmistä niiku asiakasta, mie tahon olla ihmiselle ihminen.

Joka tapaukses, mie tarkastelin lisää tät reaktioo itessäni. Onneks sain sit sen hoidon peruttua ja siirrettyä seuraavaa päivää, et sain aikaa paneutua tähä enemmän. Olo helpotti heti. Seuraavaks tuli mielee sellanen juttu, et oon niin epävarma itestäni, et sen takii mie pakenen sen hoidon tekemistä, ettei tarvis kohdata sitä et mie oon huono, koska en osaa kunnolla ja täydellisesti kaikkia tekniikoita ja kikkoja, joilla saa mahollisimman nopeest tuloksii aikasiks ja ettei asiakas maksais yhtää turhasta.

Sit täst päästääki siihe, et toi raha, se on yks asia joka aiheuttaa myös täysin tarpeetont kitkaa ihmisten välille. Minust tuntu siltä, et mie en haluu rahastaa, toisin sanoen tehä bisnestä, sellasella asialla niiku energiahoito. Se kuuluu jokaiselle ihmiselle rakkaudellisena välineenä auttaa itteää ja toisiaa ymmärtämää paremmin ihmisenä olemista. Ja koska se hoito usein tapahtuu viel niin et se toinen ihminen ei kunnolla tiiä mistä on kyse, jotain vaa tapahtuu ja sie paranet ja sit se oli siin. Joilleki se voi tuntua hyvältä, mut mulle se ei jotenki riitä. Mulle on tärkeää auttaa sitä toista ymmärtämää itteää ja rohkasta tutkimaa et miks mulla on tälläsii juttui mieles ja kehos, miks on kipui ja miks on vaikea käsitellä tunteita.

Mie ymmärsin, et mie en pelkää kehittyä itsevarmemmaks ihmiseks. Mie yritin mennä suuntaa, johon min ei kuulu. Kaikki mitä se oli, ni vastustusta min todellista olemusta kohtaa. Se ei oo mulle luontainen tapa lähestyy asioita ja rakentaa maailmaa, eikä oo sen takia paras mahollinen tapa myöskää kehittyä itsevarmemmaks. Siit puuttuu se intohimo ja uuden oppimisen jano sitä asiaa kohtaa.

Se oo huono juttu. Mitää virhettä ei oo käyny siinä, et mie haluan toimia eri lailla ku luulin et "täytyy". Mie pelkäsin myöntää sen, osittain siks et mul on vieläkii sellasii negatiivisii uskomuksii, et jos mul ei oo tätä energiahoitajajuttuakaa, ni sit mul ei oo enää mitää "omaa juttua". Mut tajusin, et just tässä kohtaa pääsin askeleen lähemmäs sitä omaa juttua. Päästin irti ja seuraavana päivänä mennessäni hoitamaa puoleks tunniks, viivyin kaks ja puol ja kotii lähtiessäni huomasin et miehän olin uskaltanu olla oma itteni ja avannu itteäni enemmän ku koskaa tavallisesti uusille ihmisille ja tän ansiosta tääkin inspiroiva keskustelu tulee vielä jatkumaa. Lisäks, samana päivänä mulle tuli puhelu jossa selvis et luvassa on valokuvailua huikeitten ihmisten kans viikonloppuna ja siin tajusin sen eron, siellä on yks sellanen highest excitement, jossa en pelkää ottaa haasteita vastaa. Mie rakastan hullutella, olla ruma, olla kaunis, luoda uutta ja rikkoa (etenki siveellisyyden ja normien) rajoja. Se on mulle sitä korkeinta minua!

Ihanaa oppia koko ajan lisää ja laajentua. Kirjottelen tulevissa postauksissa lisää uusista tuulista sen mukaa ku niit ilmenee. Pidän tän rehellisenä, raa'alla tavalla itteäni avaavana kanavana kertoa min oma versio tästä todellisuudesta ja kokemuksesta ihmisenä. Mie oon niin innoissani KAIKESTA!

Jännä juttu, miten toi keväinen aurinko saa ihmiset käyttäytymää. Se tuo esii niit todellisen itsen pilkahduksia jokaisesta. Tekee yhtäkkiä mieli sanoa toiselle et vitsi mie rakastan sinuu tai yhtäkkiä joku juttu näyttääki ihmeellisen kauniilta ja uusia inspiraatioita herää. Ah, ja ihana kevään tuoksu!

Ps. Mie rakastan sinuu!!!

Kirjottelin tos vähä aikaa sit rehellisyydestä. Itseasias tää koko blogi perustuu siihen. Tää on min päiväkirja, jonne mie kirjotan omia tuntemuksia sellasina ku ne koen mitää sensuroimatta. Nyt on kuitenki näköjää käyny sillee, et oon huomaamattani ollu epärehellinen. Oon jättäny joitain asioita kirjottamatta sen takia, et oon pelänny mitä muut minust ajattelee. Eli aika paljon minuu vieläkii ohjailee kaikenlaiset pelot. Ku tän tajusin, ni mulle ei oikeestaa jää muuta vaihtoehtoo ku kirjottaa ne asiat tänne tai sit yhtä hyvin voisin lopettaa koko kirjottamisen. Huh, minuu ahistaa ja pelottaa, mut samal oon ihan hiton kiitollinen ja innokas ku sain nää asiat tähä pöyälle. Koko ajan nytkii mietin päässäni et miten sanon nää asiat, et minut käsitettäis oikein. Nyt loppu tää miettiminen ja kirjotan vaa niiku mie oon tän asian eläny.

Myö mentii loppukesäst Asemafesteille Rautjärvelle ja siel oli esiintymäs Aste ja joitaki muita bändejä. Mentii sinne ihan huvin vuoks ku haluttii kannattaa lapsuuden kylän toimintaa. Keikan jälkee mie huomasin, et mie oon rakastunu. En tiiä miks, en tiiä miks just tää tyyppi ja miks just nyt. En halunnu myöntää sitä ensin ollenkaa ja olin ihan hämmentyny et näin kävi, mut enhä mie voinu sille mitää. Jotain tuttuu siin oli kyl. Myöhemmin myös vähä aikaa tutkailtuani tajusin, et siin on sellast jotain kiehtovaa junttiutta ja erilaisuutta ku minus, jollasta mie tavallaa tunnistan itessäni, mut tavallaa kuitenkii vastakohta.

Mie kyl tiesin, et näin voi käydä, koska aiemminkii ihminen, josta en tiiä mitää "faktoja", on nostanu minus rakkauden tunteita pintaa. Min oman kokemuksen mukaa ne "faktat" on koko ajan muuttuvia palikoita, joiden perusteella yleensä muodostetaa toisesta ihmisestä se henkilö/hahmo jota rakastetaa ja sit odotetaa et se henkilö myös käyttäytyy sen mukasesti, jos ei, tulee ristiriitoja. Ja jos sen tunteen sitoo niihin palikoihin, eli faktoihin toisesta ihmisestä ja ne palikat muuttuuki, voi tunne olla aika koetuksella. Mut todellisuudes se tunne on jotain paljon suurempaa ku mikää yksityiskohta. Tunteet on sinussa ja se joku tai jokin nostaa ne jostain syyst pintaa. Täs tapaukses se oli mulle tää ihminen. Rakkauden tunne ei aseta ehtoja. Mie oon alkanu elää niin sydämen ääntä kuuntelemal, et se johdattelee tunteina ja toimii kompassina uusien oppien äärelle.

Oon oppinu tätä kautta ihan älyttömästi itestäni. Tää rakkaus on nostanu minus hirveest kaikkii pelkoi ja vanhoiki myttyi pintaa käsiteltäväks. Kaikenlaist epävarmuutta ja alemmuudentunnetta. Se jo pelkästää, et tää tyyppi sattuu olee tommonen artisti, tuo tähä aikamoisen opin. Ensinnäkii, mie en pysty lähestymää tätä ihmistä oikeestaa kertoakseni tunteistani, tulematta väärinkäsitetyks. Eihän tällästä vaihtoehtoo oo olemas monellekaa et näin vois käyä, tuntea rakkautta ilman mitää "pohjaa". Sen ja varmast monen muunki silmis mie oon jotenki tärähtäny, lapsellinen, hullu tai sit vaa jotenki överisti fanitan. Näinhän se sille näkyy pakostiki, koska en mie muuta voi ku käydä keikalla kattomas sitä jos tahon joskus nähä sen. Jos voisin, tietyst soittaisin ja pyytäisin kävelylle min kaa.

Lisäks, koska on olemas sellanen käsite ku "julkkis" ni sellasen käytösmallin omaksuneet ihmiset on varautuneita ei-julkkis-ihmisiä kohtaan, koska ennakkoluuloja on meil kaikil. Joten, en voi lähestyä tätä ihmistä yhtä helposti, ku jos se olis min naapuri. Oon kyl hyvä joutumaa aina mitä ihmeellisempien juttujen keskelle. Täs kohtaa vois sanoo et eihä täs oo mitää järkee. No ei ookkaa, mut ei täs elämäs järjel pääse ku vähä alkuu.

Tästäki voi kuitenki olla kiitollinen.Tää kokemus on mulla täs ainaki siks, et oppisin pyyteettömän rakastamisen. Haluun voida rakastaa saamatta mitää takasin, haluun et se tunne tuo iloa eikä tuskaa ja on täydellisen ehdoton. Tottakai mie toivoisin, et mul olis mahollisuus ottaa selvää täst tyypist et miks se on herättäny tälläsen tunteen minus, mut koska se tuskin näkee tät asiaa samal taval eikä varmaan ymmärtäis vaikka koittaisin selittää, ni nyt min on otettava tää tilanne sellasena ku se on ja hyväksyy se. Viel se on haasteellist ja tuo kyl tuskaa pintaa, koska romanttinen rakkaus on niin iso osa meijän olemassaoloa, ni siihen liittyvät jutut nostaa aina pintaa pahimmat paskatki, siin mis tietty parhaimmat kokemuksetki.

Myös sen mie tiiän, et tää tunne opettaa mulle niin paljon, et en oo valmis siit luopumaa, vaikka voisinki. Onneks en voi, koska välil saattais kääntää selkänsä ku pelottaa ja sattuu. Oon nyt jo ylittäny itteni suuren pelon eessä ja se vahvisti. Kirjotin sille kirjeen, jonka annoin sille käteen, jossa kerroin avoimest min tunteesta, koska halusin olla rehellinen. On pakko tehä asioita jotka pelottaa. Se oli yks pelottavimmist asioist mitä oon koskaa tehny, mut jumalauta mie uskalsin! Siitki huolimatta, etten voi tietää miten se asian ottaa vai ottaako ja mitä muut ihmiset ajattelee. Tärkeintä oli se et voitin oman pelkoni ja toimin puhtain sydämin ja rehellisesti.

Kyl tää rakkaus on herättäny niin hurjia ylipursuavan ilon tunteita, jollasia en oo koskaa ennen kokenu. Olo on ihan niiku lapsella välillä, ja se on ihanaa! Kuinka paljon minuu nytki hävetti, jännitti ja pelotti kirjottaa tää koko setti tänne kaikkien luettavaks, mut mul ei oo mitää salattavaa. Kaikki tunteet on kauniita ja luonnollisii. Niit usein vaa varjostaa pelot, ennakkoluulot, uskomukset siitä miten asiat mukamas todellisuudes on ja se hemmetin järki. Ei tunteis kuulukaa olla mitää järkee. Rakkaus on voimakas voima, mut sen täytyy antaa olla vapaa. Usein se leimataa liian vakavaks asiaks, et jos joku nyt rakastaa jotain fyysistä asiaa tai ihmistä, ni se on sit niin ja se pysyy. Luvataa toiselle rakastaa elämän loppuu saakka, mut todellisuudes ei voi luvata ku tän hetken. En miekää tiiä, jos huomenna tää rakkaus ei enää nousiskaa. Mut niin kauan ku se siin on, nautin siit ja seuraan sitä oppien koko ajan uutta.

Tässä, mie oon Viivi, 27-vuotias, kaiken järjen mukaa aikuinen nainen (hohhoijaa mikä käsite). Miettiiks ja tunteeks kukaa muu samanlaisii juttui... veikkaan et ne on ihan kulman takana, kuha päästää vähä irti vanhasta ja uskaltautuu lapsen innolla tutkimaa tätä ihmisyyden olemust.

Maiju oli meil viikonlopun ja nyt on taas noussu uusia juttuja ja pohdintoja pintaan. Vaik on nää kyl aina nostellu päätää, mut nyt ne on jostain syystä erityisesti tässä. Ihan mahtava viikonloppu takana ja joka kerta se sisältää myös enemmän tai vähemmän paskojen asioiden fiilistelyä. Otan ne aina kuitenki vastaa mielelläni, koska on hiton siistii oppia itestää aina lisää.

Yks suurimmist haasteist mitä mul on, on se et min on vaikee näyttää tunteita muitten ihmisten läsnäollessa. Kaikist vaikein on itkeminen. Siis ei sellanen itkeminen jossain dramaattisessa tai surullisessa tilanteessa, niissä se on niin luonnollista (kaikkien mielestä) et se on helppoa, se menee sopivasti siihen boksiin mihin se "kuuluu". Mut herkistyminen, missä tahansa tilanteessa, se tuntuu mahottomalta. Nykyää mie tunnen niin vahvasti asioista, hyvist ja pahoist, et itken ja nauran monta kertaa päivässä. Itku tulee niin pienist asioist, et jos uskallan antaa tunteiden virrata vapaast, ni itken varmaan kymmenisen kertaa päivässä. Siis en tarkota mitää vollottamista, vaikka sitäki on, vaan herkistymistä. Etenki kauniit ja positiiviset asiat itkettää. Jos joku sanoo jolleki vaik jotain kaunista, pientäki, ni herkistyn heti. Tai jos kuulen jonku hienon biisin, ni herkistyn. Saatan herkistyä selittäessäni tai lukiessani jotain positiivist tekstii. Yksin se ei haittaa, koska pystyn tuntemaa, mut ai saakeli jos joku, kuka tahansa, on samas tilas.

Ennen tätä tää asia ei oo minuu häirinny oikeestaa ollenkaa, koska luulin et sen kuuluu olla näin. Ei tunteita tarvi näyttää. Äiti on iskostanu aika vahvasti minuu kuinka turha itkeminen ja herkistyminen on teatraalista ja naurettavaa. Min päähän on jääny soimaa lause "mitä sie siin esität oikein?" jos oon sattunu joskus nuorempana herkistymää jostain niin sanotust turhast asiast. Sielt lähtien on aika pitkälti tullu peiteltyä tunteita. Koska se on typerää, huomionhakusta esittämistä. Ja näin se on ollu mulle. Kuinka paljon sitä onkaa sulkenu sisällee.

(c) Sirpa Siik

Tänä päivänä, se on helvetillinen haaste. Nyt ku tajuan, et asia on ihan täysin päinvastoin. Se opittu asia ja uskomus on vaan niin syväl minus, et välil tuntuu toivottomalt. Yks esimerkki, itseasias tältä päivältä, oli kun Maiju touhuili tos jotain pakkaushommia ja mie kuuntelin biisiä koneelta. Se biisi oli minust niin kaunis, onnellinen ja hieno, et minuu itketti. Taas vaihteeks blokkasin sen tunteen ja nielin sen itkun. Sit huomasin, etten ees pysty sanomaa sitä asiaa äänee, et nyt itkettäis mut en pysty itkemää. Se etten pystyny sanomaa sitä, enkä itkemää taaskaa, rupes vituttamaa niin paljo et päätin sanoo sen väkisin. No, siin vaihees oli taas ihan turha enää itkeä, koska se ois ollu liian helppoa. Olin lavastanu sen tilanteen jo liian helpoks sille, se ei enää tulis spontaanisti.

Haluun pystyy itkee ilman mitää perusteluja tai selkeäst näkyvää syytä. Just siellä ja just sillon ku siltä tuntuu, välittämättä siitä onks tilanne sille esimerkiks sosiaalisest sopiva vai ei. Haluun et siihen ei takerruta. Ihailen sellasia ihmisiä jotka siihen pystyy. Voi selittää ihan fiiliksis jotain juttuu ja sen sijaa et peittäis sitä pelottavaa herkkyyttä aina helppoo, tuttuu ja turvallisee suojanaurahduksee, antais sen itkun tulla ja mennä, yhtä helpost ku nauru tekee. Itkeminen ei oo negatiivinen asia, vaik se siks usein mielletää. Sen takii se on jotenki pelottava ja iso juttu jos joku itkee, etenki julkisesti. Oikeest se on vaa kaunis tapa näyttää suuri tunne, hyvä tai paha.

Kai se on vaa kohdattava se tilanne sellasena ku se on. Tiiän, et siel piilee hirveest voimaa, ku vaa uskaltais. Taas tullaa tähä, mitä mie oikein pelkään. Mikä on pahin mitä voi tapahtua? Ei mitää kovin pahaa. On tää ihmismieli hassu, käyttää pelkoa tosi kätevästi. Se ei vaa viel tiiä, et mie oon selvillä sen kiemuroist ja aion selättää sen. Askel kerrallaa pääsee perille.