Nyt on ollu yllättävii fiiliksii viime päivinä. Oon ruvennu siis kohtailemaa täs syvimpiä ongelmiani ja oppejani täs elämäs, eli huonoa itsetuntoa. Se on kouluttanu minuu koko elämän. Viel on pitkä matka siihen et voi oikeest kattoo peilii ja rakastaa täysillä sitä otusta mikä sielt kattoo.

Koko ajan pukkaa tietenki elämäs vaik millasta haastetta, mut yleensä meil on yks tai muutama sellasta isoa pääteemaa elämässä. Usein ne on just lapsesta asti taustalla vaikuttaneita traumoja tai sit jossain menneisyydessä muodostuneita möykkyi, jotka kasvaa lumipalloefektist matkan varrel, ku ne kytee siel sisäl käsittelemättöminä. Monet niist tungettu niin syvälle, et ei niit edes tiedosta. Mut sit ku ne tulee ylös pimennoista, on elintärkeetä olla sivuuttamatta niit.

Tiesin, et tää ongelma on yks pääteemoista mulla, mut se on yllättäny minut ihan täysin nostamalla pintaa sellasia tuntemuksia, et voi helevetti. Tuntuu kamalalta myöntää et itestää voi kummuta tälläsii tuntemuksii, mut ei auta kieltää, se se vasta oiski ku rupeis itellee valehtelee. Ei onnistu multa enää.

Täst läks.

Mul ei oo täs elämäs ollu mitenkää hedelmällinen rakkauselämä (ei tosin suuresti ihmetytä ku kattoo ylläolevast kuvast millaset lähtökohat). Siis paljon erilaisii kokemuksii on ja paljon tunnetta, mut suurin osa on ollu jonkunlaisen sydänsurun, menettämisen tai sen pelon sävyttämää. Näin jälkikätee on tietyst kiitollinen menneist kokemuksist, joista oon ymmärtäny oppia lopulta sen sijaa et oisin jääny rypemää niihi. Joskus ku kattoo omaa elämää taaksepäin ni se tuntuu ku kattois jotain kunnon draamaelokuvaa. Niin hienoja kuvioita. Nykyää välil tuntuu et elämä on vähä liianki harmonista, et jos nyt tulis jotain äksönii edes.

Aiemmin en ilmeisest oo ollu valmis ottamaa näit juttui käsittelyy. Yleensä niille tulee oma aikansa, ja tän aika on nyt. Siks minuu vastaa tulee nyt tietyt jutut, nostamaa pintaa minus nää tunteet, et voisin siirtyy eteepäin. Mut nautin matkasta isolla mielenkiinnolla ja otan vastaa kaikki mitä tulee.

Yks ilta kattelin Maijuu ja Juusoo sohvalla ku ne kuherteli siel sylikkäin, naureskeli ja katteli toisiaa silmii. Pelailin tietsikalla jotain mahjongia ja yhtäkkii minus rupes nousee ulkopuolisuuden tunnetta. Mie oon katellu noit kahta jo jonku aikaa, ja ei mitää, oon ollu vaa vilpittömästi onnellinen niiden puolest. Nyt se tunne pukkas kuitenkii yhtäkkii niin isoks, et repesin yhtäkkii itkemää ku pien lapsi. Yhtäkkii mie itkin sitä, et miks vitus mie oon aina yksin?! Mitä ihmettä.

Yhtäkkii tunsin itteni niin paskaks ja huonoks, pieneks, yksinäiseks, rumaks ja säälittäväks. Siin tuli viel joku rakkausbiisi taustal ja paruin et miten kukaa ei koskaa vois tuntea mitää sellasta minuu kohtaa, et miten mie oon AINA se joka jää ulkopuolelle, yksin tai muuten vaa kakkoseks.

Saman efektin aiheutti tässä yks ilta ku Milo huus keittiös jotain ja samaa aikaa luin feisbuukin tsätistä ku Juuso ja Maiju suunnittelee yhteist yökyläilyy. Saman tien mielee hyppäs näiden kahen asian assosiaatio: mie jään yksin. Miks ihmees mie voisin olla minkää arvonen kenellekää? Oivalsin, et tää juttu oli suoraan oikeest elämäst, minut on jätetty ton huudon takia yksin joskus, konkreettisesti. Miks joku jäis kuuntelemaa jotain lapsen huutoo, jos on mahollisuus poistuu paikalta, AINAKAA min takia. Samal ymmärsin, et tää asia kertoo suoraa siit, mitä mie tunnen sisälläni. Pidän ite itteäni paskana, huonona, pienenä, rumana ja säälittävänä. Min sisällä pien laps kiukutteli ku ei oo tullu kuulluks. Taas kerran se näytti mulle vaa peilistä muiden ihmisten kautta suoraan, et hei, opetteleppa arvostaa itteäs.

Tähä tultii.

Kyl mie sen oikeest tiiän, et mul on ihan älyttömäst annettavaa, nii rakkaudes ku ystävyydeski.  Mut jos tälläsia pieniä muistutuksia ei tulis, ni en välttämättä koskaa käsittelis noita syvimpiä paskoja mitä jonneki sisälle on jääny aikoinaa. Ja nyt kun oon tarpeeks vahva ottamaa ne vastaa, ni vaik aikamoisii tunneryöppyi tuleeki, ni voi olla vaa ilonen siitä, et saa niistäki viimenää voiman käyttöö tulevaisuutta varten. Kamppailkaamme kaik yhes, kannustan ottamaa vastaa mitä elämä lykkääki käsiteltäväks. Hienoi ja voimaannuttavii juttui poikii ku vähä kuras ryömii välil! T. Mato