Mie oon aina tykänny valokuvailusta. Myös kuvailu on kivaa, mut jostain syyst oon aina päätyny kameran etupuolelle lopult. Siisteintä on ideoida kaikkee ja keksiä missä kuvaillaa ja millasis asusteis ja asetelmis. Täl kertaa mie sain olla kohteena rakkaalle ystävälleni Sirpalle, joka otti minut studioo malliks. Oli huippuu ja tosi helppoo tehä yhes ku oli niin hyvä kuvaaja ja ohjaaja mulla. En ees muistanu miten siistii ja hauskaa tää on. Oltii molemmat iha innoissaa! En malta oottaa et näen loputki kuvist, kuha jälkikäsittely valmistuu niihinki, mut pakko oli laittaa tänne nähtäville jo nyt osa.

(C) Sirpa Siik

Minust on siistii lähtee aina käymää jossain, ihan mis vaa, ku joka kerta oppii lisää itestää. Helppohan se on pitää tasanen mieli ja pysyä tietosena ja itsevarmana kotona istumalla, ku ei lopult oo enää haastetta ku ei tuu mitää stimulaatioo ulkopuolisist asioist. Siks täytyy oppia pitämää se rauha ja läsnäolo olosuhteist riippumatta. Ja mikä ois parempaa harjotusta ku lähtee ulkopaikkakunnalle uusien ihmisten ja paikkojen keskelle.

Myö oltii viikonloppuna Maijun ja Juuson kans Tiian tupareissa Jyväskylässä. Kaikist parast ois minust viettää aikaa yhes ihan täysin naturally high, mut ku tää meininki on niin usein vielä tätä samaa, ni kaljaahan siel juotii. Nykyää tulee onneks suht harvoin kyl sitä kitattua. Samoja asioita sitä voi touhuta oikeas seuras ihan yhtä lailla selvinpäin, viel hauskemmin ja paremmin itseasias. Hyvii keskustelui, oivalluksii, tanssia ja naurua. Sitähän siel kyl nytki oli. Ja luonnollisesti, taksilla baariin. Perus.

Oli ihan hauskaa kyl, mut tietenki ku menee ihmisten keskelle ni asiat muuttuu. Siel oli älyttömäst porukkaa ja aloin oikein tarkkailemaa itteeni. Et milt minust tuntuu ja mitä tää meininki nostaa minust pintaa. Ainaki huomasin, et itsevarmuus laski heti ku huomasin jääväni vähä ulkopuolelle porukast. Heti ku ihmiset ei pidä yhtä isossa väkijoukossa, ni tulee tietyl tapaa turvaton olo. Sitä ei oikein tiiä mihi sitä kattelis ja mitä siin tekis. Sitä ei jotenki ilmeisest koe olevansa tervetullu. Mulle tuli ainaki sellanen olo, et haluun täält pois.

Sit huomasin et mieles rupes pyörimää kaikkii ajatuksii siitä, miten kaikil muil on ja mul ei. Maiju ja Juuso herätti minust ulkopuolisuuden tunnetta ja tunsin olevani jotenki yksin, ku toiset on koko ajan lempimäs siin vieres. Vaikka en ollu yksin, ni olin yksinäinen siin tilas jotenki. Eikä ollu siitkää kiinni et oisin jääny konkreettisesti ulkopuoliseks, se oli vaa tunne joka heräs minus.

Sit mie huomasin myöhemmin sellasen jutun, et jotenki vaistomaisesti aloin katella miehiä. Siel oli hirveest hyvännäkösii poikii. Kuitenkii, sen sijaa et oisin hyväl mielel tsiigaillu niit siel, ni minuu rupes ahistaa, masentaa ja tuli surullinen olo. Osittain siks, et tunsin itteni taas jällee niin huonoks, etten viitti ees lähtee yrittää mitää ku tuun kuitenki torjutuks. Uutena juttuna huomasin kuitenki, et suurimmaks osaks sen takii, et mie en halua. Mie en saa siit yhtää mitää.

Joskus tulee kännis sellanen olo et ois kiva vähä jotain jonkun kans hassutella, eikä siin mitää vikaa ookkaa, jos se tapahtuu rakkaudellises ilmapiiris. Mut se on ihan eri asia ku päihtyneenä jossain baarissa. Siin vaihees tajusin, et jotain sillä koittaa täyttää. Vaikka tietää tavallaa, et se on hetken pelastus ja täyttymys, ni lopult se ei oo mitää muuta ku säälittävä yritys koittaa täyttää jotain tyhjää sisältää. Siin vaihees oli todellisii vaikeuksii niellä sitä, et miehän oon just nyt yks niistä.

Sit minuu alko jo vituttaa se, et mie haluun metsästää jotain miehii, mut inhoon koko ajatusta pohjimmiltani, mut silti mie haluun. Haluun, mut en haluu haluta ja suutun siit itelleni et haluun joka tapaukses. Huomasin, et se kertoo jotain minust. Mie oon joltain osin vajaa ja koitan täyttää sen jollain ulkopuolisella. Se on kuitenki ihan turhaa koittaa täyttää jotain sitä kautta. Joten, mie hyväksyin tunteeni ja annoin itelleni luvan tuntea näit tunteita. Taas yks niin hieno kokemus, joka näytti mulle jotain uutta minust. Nyt voin keskittyy siihe oleellisee, eli tutkia sitä miks minust herää tälläsia tunteita, jotta voin kehittyä tält osin ja ens kerral nauttia vastaavanlaisest tilanteest ja pitää vaan hauskaa pyyteettömästi, taas askeleen eheämpänä Viivinä!

Seuraavana iltana luettii yhes iltasaduks Eckhart Tollen Läsnäolon Voima -kirjaa. Sieltä tuli ku tilauksesta samasta aiheesta juttua. Mie oon tähä asti jostain syyst välttyny lukemast tätä kirjaa, mut nyt se täytyy kyl lukee kannest kantee. Niin hyvää settiä sieltä tuli. Se toimi ihanana muistutuksena muun muas rakkauden tunteen todellisest olemuksest ja miten kaikki kietoutuu lopulta sen ympärille täs ihmisen kehitykses.

Mie oon pohdiskellu vähä ystävyyttä täs. Se mikä oli ennen ihan itsestäänselvää, ei yhtäkkiä enää ookkaa. Ku kaks ihmistä muuttuu, kasvaa ja kehittyy eri suuntii, ni voi olla vaikea pidellä toisesta kiinni. Ja mie oon sitä mieltä ettei kannatakaa, väkisin.

Se et osa ennen niin pysyvält ja ikuiselt tuntuvist ystävyyssuhteist kariutuu tai vähintääki muuttuu, on oleellist oman kehityksen kannalta. Jokainen meist painii omine kehitysaskelinee eteepäin ja siin vaihees ku ei toistaiseks pysty enää yhes kehittyy enempää, on parempi laskee irti ja ymmärtää et näin tän nyt kuuluu mennä. Se mikä ennen yhdisti, on jommankumman tai molempien puolelt muuttunu. Se ei oo paha asia, eikä mikää petturuuden teko toista kohtaa. Sehän ei myöskää tarkota ettei enää koskaa oltais missää tekemisis. Mist sitä tietää vaik viel jonain päivänä parhaat ystävät. Muutos on kuitenki pakollinen, jokaisel elämän osa-alueel, jos haluu oikeest ruveta pöllyttää vanhaa pohjaa ja luomaa tilalle uutta.

Mul se on ainaki menny just niin, et sitä tahtii ku ite on muuttunu, ni iso osa ystävistä jotka oli ennen tosi läheisiä, onki yhtäkkii ihan vieraita. Mut tää on väistämätön yhtälö, ku sisäinen minä muuttuu, pakostihan se vaikuttaa myös ulkopuolee. Se Viivi mikä aina ennen olin, onki saanu uuden muodon. Yhtäkkii ei enää kiinnosta ne samat jutut mistä aina jauhetaa. Kaipaa jotain enemmän, jotain syvempää perspektiivii. Ja ku huomaa, et täshä aletaa olla ihan eri aaltopituudella, ni eihän se keskustelu oo kauheen hedelmällist enää.

Minust on tullu aika ehdoton tän asian suhteen. Jos minuu ei kiinnosta olla tekemisis, en oo. Oon huomannu et se on terveellistä. Turha se on jäähä siihe vanhaa jauhamaa, jos tuntuu et siit ei saa mitää uutta irti. Mieluummin suuntaan energian sinne mis tuntuu hyvältä olla, mis voi kehittyä, mis saa eniten iloa, naurua ja uutta näkökulmaa asioihin. Sellasee mis kaikki osapuolet saa ja antaa koko ajan eikä asiat junnaa paikallaa. Pitää osata ottaa vastaa ja antaa rakentavaa kritiikkii, oikeest auttaa sitä toista huomaamaa omat kehityskohtansa ja ottaa kiitollisena vastaa se toisen objektiivinen palaute, eikä pettyä siitä et se toinen ei ookkaa samaa mieltä. Lohduttaa ja auttaakki voi monel tapaa. Usein jopa toimivampi tapa kun sympatia, on vääntää vähä sitä veistä siin haavas tai kaataa vettä myllyy jos vituttaa. Se on semmonen hellä potku persiille ettei jäähä tulee makaamaa. Täys rehellisyys on myös tärkeää, niiku seki, ettei oleta mitään. Tottakai kaikki tää täydellä rakkaudella.

Mut tietyst tälläsen ystävyyden rakentaminen voi viiä aikaa. Joskus se kyl saattaa syttyä ihan helpostikin, niiku rakkaus yleensä. Mut siltiki, se et se pääsee syvenemää sellasille leveleille, et siit saa kaiken irti vaatii pitkäjänteisyyttä. Ja se tulee tietenki luonnostaa, jos kiinnostus siihen on molemminpuolinen. Mie ainaki tarvin ystävyydeltä aikaa ja paljon. Se ei riitä, et käydää kerran kuukauden tai edes viikos kahvil, vaihetaa kuulumiset ja se on siinä. On ihanaa, ku voi maata vaikka viikon toisen sohvalla ja vieläkää ei tunnu silt et haluis päästä eroon "vieraista".

Tietyst tää meijän kulttuuri, joka ei oo kovin yhteisöllinen, tekee täst hankalampaa. Ydinperhe-meininki kaikkine velvollisuuksinee verottaa. Onhan se mukamas hankalaa, jos parhaan ystävän uus poikaystävä on perseest tai jos se on vaikka alottanu uuden rakkaussuhteen, ni helposti heittää ne bestikset menemää. Ei ne vissii kovin bestiksii lopult ollukaa, ku vähä miettii. Ois ihanaa ku ihmiset eläis yhteisöis, jois kaikki tuntis kaikki, ei tarttis peitellä mitää ja rehellisyys kukoistais. Sellast kiitos!

Kukaa ei varmasti oo eri mieltä siit asiast, et täs elämäs on tärkeintä ja antoisinta läheiset ihmiset! Sellaset joiden kans voi todellaki paljastaa kaiken, heikkoudet ja vahvuudet, pelkäämättä arvostelua. Mie suuresti ihmettelen, et kaikist tärkeimmän asian, todellisen ystävyyden, takia ei muuteta toiselle paikkakunnalle, toisin ku parisuhteen tai työn takia. Asutaa kaukana perheistä ja ystävistä, minkä kustannuksella?! Just sen kaikist tärkeimmän ja antoisimman. Vietetää suurin osa ajasta kuitenki jossain muualla ku siin mis oikeest on hauskinta, siisteintä, vapainta. Ja sitä se on, ystävyys, parhaimmillaa.

Nyt on ollu yllättävii fiiliksii viime päivinä. Oon ruvennu siis kohtailemaa täs syvimpiä ongelmiani ja oppejani täs elämäs, eli huonoa itsetuntoa. Se on kouluttanu minuu koko elämän. Viel on pitkä matka siihen et voi oikeest kattoo peilii ja rakastaa täysillä sitä otusta mikä sielt kattoo.

Koko ajan pukkaa tietenki elämäs vaik millasta haastetta, mut yleensä meil on yks tai muutama sellasta isoa pääteemaa elämässä. Usein ne on just lapsesta asti taustalla vaikuttaneita traumoja tai sit jossain menneisyydessä muodostuneita möykkyi, jotka kasvaa lumipalloefektist matkan varrel, ku ne kytee siel sisäl käsittelemättöminä. Monet niist tungettu niin syvälle, et ei niit edes tiedosta. Mut sit ku ne tulee ylös pimennoista, on elintärkeetä olla sivuuttamatta niit.

Tiesin, et tää ongelma on yks pääteemoista mulla, mut se on yllättäny minut ihan täysin nostamalla pintaa sellasia tuntemuksia, et voi helevetti. Tuntuu kamalalta myöntää et itestää voi kummuta tälläsii tuntemuksii, mut ei auta kieltää, se se vasta oiski ku rupeis itellee valehtelee. Ei onnistu multa enää.

Täst läks.

Mul ei oo täs elämäs ollu mitenkää hedelmällinen rakkauselämä (ei tosin suuresti ihmetytä ku kattoo ylläolevast kuvast millaset lähtökohat). Siis paljon erilaisii kokemuksii on ja paljon tunnetta, mut suurin osa on ollu jonkunlaisen sydänsurun, menettämisen tai sen pelon sävyttämää. Näin jälkikätee on tietyst kiitollinen menneist kokemuksist, joista oon ymmärtäny oppia lopulta sen sijaa et oisin jääny rypemää niihi. Joskus ku kattoo omaa elämää taaksepäin ni se tuntuu ku kattois jotain kunnon draamaelokuvaa. Niin hienoja kuvioita. Nykyää välil tuntuu et elämä on vähä liianki harmonista, et jos nyt tulis jotain äksönii edes.

Aiemmin en ilmeisest oo ollu valmis ottamaa näit juttui käsittelyy. Yleensä niille tulee oma aikansa, ja tän aika on nyt. Siks minuu vastaa tulee nyt tietyt jutut, nostamaa pintaa minus nää tunteet, et voisin siirtyy eteepäin. Mut nautin matkasta isolla mielenkiinnolla ja otan vastaa kaikki mitä tulee.

Yks ilta kattelin Maijuu ja Juusoo sohvalla ku ne kuherteli siel sylikkäin, naureskeli ja katteli toisiaa silmii. Pelailin tietsikalla jotain mahjongia ja yhtäkkii minus rupes nousee ulkopuolisuuden tunnetta. Mie oon katellu noit kahta jo jonku aikaa, ja ei mitää, oon ollu vaa vilpittömästi onnellinen niiden puolest. Nyt se tunne pukkas kuitenkii yhtäkkii niin isoks, et repesin yhtäkkii itkemää ku pien lapsi. Yhtäkkii mie itkin sitä, et miks vitus mie oon aina yksin?! Mitä ihmettä.

Yhtäkkii tunsin itteni niin paskaks ja huonoks, pieneks, yksinäiseks, rumaks ja säälittäväks. Siin tuli viel joku rakkausbiisi taustal ja paruin et miten kukaa ei koskaa vois tuntea mitää sellasta minuu kohtaa, et miten mie oon AINA se joka jää ulkopuolelle, yksin tai muuten vaa kakkoseks.

Saman efektin aiheutti tässä yks ilta ku Milo huus keittiös jotain ja samaa aikaa luin feisbuukin tsätistä ku Juuso ja Maiju suunnittelee yhteist yökyläilyy. Saman tien mielee hyppäs näiden kahen asian assosiaatio: mie jään yksin. Miks ihmees mie voisin olla minkää arvonen kenellekää? Oivalsin, et tää juttu oli suoraan oikeest elämäst, minut on jätetty ton huudon takia yksin joskus, konkreettisesti. Miks joku jäis kuuntelemaa jotain lapsen huutoo, jos on mahollisuus poistuu paikalta, AINAKAA min takia. Samal ymmärsin, et tää asia kertoo suoraa siit, mitä mie tunnen sisälläni. Pidän ite itteäni paskana, huonona, pienenä, rumana ja säälittävänä. Min sisällä pien laps kiukutteli ku ei oo tullu kuulluks. Taas kerran se näytti mulle vaa peilistä muiden ihmisten kautta suoraan, et hei, opetteleppa arvostaa itteäs.

Tähä tultii.

Kyl mie sen oikeest tiiän, et mul on ihan älyttömäst annettavaa, nii rakkaudes ku ystävyydeski.  Mut jos tälläsia pieniä muistutuksia ei tulis, ni en välttämättä koskaa käsittelis noita syvimpiä paskoja mitä jonneki sisälle on jääny aikoinaa. Ja nyt kun oon tarpeeks vahva ottamaa ne vastaa, ni vaik aikamoisii tunneryöppyi tuleeki, ni voi olla vaa ilonen siitä, et saa niistäki viimenää voiman käyttöö tulevaisuutta varten. Kamppailkaamme kaik yhes, kannustan ottamaa vastaa mitä elämä lykkääki käsiteltäväks. Hienoi ja voimaannuttavii juttui poikii ku vähä kuras ryömii välil! T. Mato

Mie löysin itestäni kuvan joka on otettu suunnillee 3,5 vuotta sit.

Jos mikää ei ois muuttunu... ei ees uskalla visioida milt näyttäisin tänä päivänä. Mitää muuta ei voi oikeestaa sanoa ku et hyi vittu. Ja kiitos, kaikest siit mitä on nyt.

Tuli taas tunteista mielee. Yks asia minkä oon huomannu itteäni (ja muitaki samaa matkaa kulkevii) tutkailtuani, on et ku alkaa elämää enemmän sydämel ku järjel, tapahtuu hurjia. Nimittäin tunteet, jotka saatto ennen olla tosi laimeita, tuleeki hirveen vahvana. Ja ku se kerran aukee, ni sitä ei saa enää kiinni. Sielt ne tulvii, halus tai ei. Hyvät ja pahat setit. Ihanaahan se on! Mut ku sitä rohkeutta aina tarvittais niiden näyttämisee erilaisis tilanteis, ni kyl ne haastaa myös aika lailla.

Oon huomannu sellasen efektin, et jos niit tunteit ei näytä niinku ne on, ne muuttaa muotoaa. Mut niit ei pysty tunkee sisää takas. Esimerkiks, kun tapaat ihmisen johon oot rakastunu, ni tottakai oot siit ihan helvetin innoissas. Sama pätee tietyst mihi tahansa tilanteesee tai asiaa mist oot innoissas. Mutta, kun yhteiskunnan sosiaalisii "sääntöihin" tulee useimmiten taivuttua enemmän tai vähemmän vielä, et ehkä näytä sitä intoas ihan täpöllä vaan ehkä koitat vähä olla cool ja pidätellä sitä. Käyttäytyy niiku kuuluu, eihä aikuinen nainen voi käyä hiihittää, intoilee ja punastuu siin. Tai jos käy, ni mikskä se leimataa. Ei ainakaa arvostettavan rehelliseks ja vallottavan avoimeks. Eli toisin sanoen, ei voi näyttää toiselle ihmiselle todellisii tunteita, vaan pitää esittää. Siin vaihees, ku koitat peittää sitä innostusta, se muuttuu ahistukseks. Se pakkautuu niin pahaks, ettei pysty enää olemaa normaalisti vaan tulee pahimmillaa paniikkikohtauksen omaset oireet.

Oikeest, jos ilmasis vaa sen kaiken rakkauden määrän toiselle ihan avoimesti. Mut pelko siitä mitä muut ihmiset sinust ajattelee, voittaa usein. Vielä vaikeamman siit tekee, jos siihen tilanteesee liittyy joku kolmas ihminen, joka kattoo paheksuen sitä. Miten esimerkiks, jonkun ihmisen egoon perustuva sisäisestä epävarmuudesta kertova mustasukkaisuus, voi niin helpost pelästyttää ja estää meitä ilmasemasta ja ottamasta vastaa niin kaunista asiaa ku rakkauden tunne ja kaikki se kauneus mikä siihe liittyy. Ja siitäki vois kaikki oppia itestään paljonki.

Sama juttu, jos koitat tehä vaikutuksen johonki ihmisee, ni pitää olla tarkkana ettei se vaa luule et oot liian innoissas. Ettei se saa tietää, et oikeesti fanitat sitä ihan kympillä, vaan kannattaa olla mahollisimman vaikeesti tavoteltava ja esittää mieluummin ettet välitä ollenkaa. Mitähän sil luulee voittavansa, et piilottaa kaiken hyvän ja vaan sen takia, ettei se toinen luule, korjaan, saa tietää mitä tunnet jo joka tapaukses. Ei oikeestaa voi olettaa saavansa takas mitää kovin aitoa, jos luulee voivansa pelata jollain laskelmoivalla taktiikalla itellee jotain. Kuinka paljon kauniimpi asia oikeesti on nauraa sydämensä pohjasta kovaa äänee ku seisoa coolisti nurkassa epävarmuus loistaen kilometrien päähän? Kuin kaunista ois oikeesti mennä kertomaa tai kuulla joltain tuntemattomalta ihmiseltä et rakastan, mitä ikinä rakastaakaa siinä just.

Sit ku tähä soppaa lisää vielä ihmisten näennäisen eriarvosuuden. Jos sie oot vaik joku korkea virkamies tai julkkis, kuin suureks se ego sit kasvaa helpost. Ja kuin suureks samalla se kynnys olla aito ja ottaa vastaa sitä aitoa kasvaa. Kuinka vaikeeks nää kaikki mielen lumoavat ja vangitsevat kiemurat tekeekää täällä meijän kaikkien yhteises maailmas sen, et voitais antaa toisillemme kaikki se rakkaus ja hyvyys mitä ansaitaa. Aamen, prrrkele!

Maiju oli meil viikonlopun ja nyt on taas noussu uusia juttuja ja pohdintoja pintaan. Vaik on nää kyl aina nostellu päätää, mut nyt ne on jostain syystä erityisesti tässä. Ihan mahtava viikonloppu takana ja joka kerta se sisältää myös enemmän tai vähemmän paskojen asioiden fiilistelyä. Otan ne aina kuitenki vastaa mielelläni, koska on hiton siistii oppia itestää aina lisää.

Yks suurimmist haasteist mitä mul on, on se et min on vaikee näyttää tunteita muitten ihmisten läsnäollessa. Kaikist vaikein on itkeminen. Siis ei sellanen itkeminen jossain dramaattisessa tai surullisessa tilanteessa, niissä se on niin luonnollista (kaikkien mielestä) et se on helppoa, se menee sopivasti siihen boksiin mihin se "kuuluu". Mut herkistyminen, missä tahansa tilanteessa, se tuntuu mahottomalta. Nykyää mie tunnen niin vahvasti asioista, hyvist ja pahoist, et itken ja nauran monta kertaa päivässä. Itku tulee niin pienist asioist, et jos uskallan antaa tunteiden virrata vapaast, ni itken varmaan kymmenisen kertaa päivässä. Siis en tarkota mitää vollottamista, vaikka sitäki on, vaan herkistymistä. Etenki kauniit ja positiiviset asiat itkettää. Jos joku sanoo jolleki vaik jotain kaunista, pientäki, ni herkistyn heti. Tai jos kuulen jonku hienon biisin, ni herkistyn. Saatan herkistyä selittäessäni tai lukiessani jotain positiivist tekstii. Yksin se ei haittaa, koska pystyn tuntemaa, mut ai saakeli jos joku, kuka tahansa, on samas tilas.

Ennen tätä tää asia ei oo minuu häirinny oikeestaa ollenkaa, koska luulin et sen kuuluu olla näin. Ei tunteita tarvi näyttää. Äiti on iskostanu aika vahvasti minuu kuinka turha itkeminen ja herkistyminen on teatraalista ja naurettavaa. Min päähän on jääny soimaa lause "mitä sie siin esität oikein?" jos oon sattunu joskus nuorempana herkistymää jostain niin sanotust turhast asiast. Sielt lähtien on aika pitkälti tullu peiteltyä tunteita. Koska se on typerää, huomionhakusta esittämistä. Ja näin se on ollu mulle. Kuinka paljon sitä onkaa sulkenu sisällee.

(c) Sirpa Siik

Tänä päivänä, se on helvetillinen haaste. Nyt ku tajuan, et asia on ihan täysin päinvastoin. Se opittu asia ja uskomus on vaan niin syväl minus, et välil tuntuu toivottomalt. Yks esimerkki, itseasias tältä päivältä, oli kun Maiju touhuili tos jotain pakkaushommia ja mie kuuntelin biisiä koneelta. Se biisi oli minust niin kaunis, onnellinen ja hieno, et minuu itketti. Taas vaihteeks blokkasin sen tunteen ja nielin sen itkun. Sit huomasin, etten ees pysty sanomaa sitä asiaa äänee, et nyt itkettäis mut en pysty itkemää. Se etten pystyny sanomaa sitä, enkä itkemää taaskaa, rupes vituttamaa niin paljo et päätin sanoo sen väkisin. No, siin vaihees oli taas ihan turha enää itkeä, koska se ois ollu liian helppoa. Olin lavastanu sen tilanteen jo liian helpoks sille, se ei enää tulis spontaanisti.

Haluun pystyy itkee ilman mitää perusteluja tai selkeäst näkyvää syytä. Just siellä ja just sillon ku siltä tuntuu, välittämättä siitä onks tilanne sille esimerkiks sosiaalisest sopiva vai ei. Haluun et siihen ei takerruta. Ihailen sellasia ihmisiä jotka siihen pystyy. Voi selittää ihan fiiliksis jotain juttuu ja sen sijaa et peittäis sitä pelottavaa herkkyyttä aina helppoo, tuttuu ja turvallisee suojanaurahduksee, antais sen itkun tulla ja mennä, yhtä helpost ku nauru tekee. Itkeminen ei oo negatiivinen asia, vaik se siks usein mielletää. Sen takii se on jotenki pelottava ja iso juttu jos joku itkee, etenki julkisesti. Oikeest se on vaa kaunis tapa näyttää suuri tunne, hyvä tai paha.

Kai se on vaa kohdattava se tilanne sellasena ku se on. Tiiän, et siel piilee hirveest voimaa, ku vaa uskaltais. Taas tullaa tähä, mitä mie oikein pelkään. Mikä on pahin mitä voi tapahtua? Ei mitää kovin pahaa. On tää ihmismieli hassu, käyttää pelkoa tosi kätevästi. Se ei vaa viel tiiä, et mie oon selvillä sen kiemuroist ja aion selättää sen. Askel kerrallaa pääsee perille.

Oli pakko kirjottaa täst kokemuksest, se oli niin jännä. Oltii Maijun luona Heinolassa ja päätettii kokeilla TANTRAA. Tantrast tulee ekana mielee tietenkii tantraseksi, mut ku ottaa vähä enemmän selvää ni siihen liittyy paljon muutaki. Se on kahen ihmisen välistä energianvaihtoa. Siin opetellaa kattomaa toista silmii ja rikotaa jäätä ihan kunnol, katotaa vähä niiku toisen sieluu. Myö päätettii, et vaikka kuinka ahistais, ni sit ei saa irrottaa eikä kattoo poispäin.

Ja jumalauta se oliki vaikeeta. Asetuttii Juuson kans hoitopöydälle istumaa jalat ristis vastakkain, molempien toinen käsi toisen sydämen kohalla ja toinen käsi toisen käden päällä oman sydämen kohalla. Perustuu siihe että kosketetaan toisen sydänchakraa. Tää oli joku perusharjotusjuttu tantran alkeista.

Sit ruvettii kattoo silmii. Ei menny varmaan ku pari sekuntia ku alko kasvolihakset väpättää. Vähä tuntu jo vaikeelta ja teki mieli kääntää katse pois. Sit alko suu väkisin vääntyä hymyy. Alko pikkuhiljaa kädet täristä, ku alko mennä mukavuusalueen ulkopuolelle niin pitkä katsekontakti. Sydän hakkas ja kädet rupes hikoomaa tosi paljo.

Sit revettii molemmat ihan täytee nauruu. Sääntönä ku oli, ettei luovuteta, ni ei ollu kovin helppoo kattoo Juuson ulospäin pullistuvia silmiä ja koittaa olla siin vaa ku meinaa tukehtua siihe nauruusa. Sit ku se tilanne viel ruokkii itteää koko ajan, ku tietää ettei saa mennä pois. Tunteita nous kans erilaisia; ahistusta, vähä pelkoa, vaivaantuneisuutta mut samalla nauratti ihan järjettömästi.  Hirveä hiki tuli ja nauru vaa koveni. Katsekontakti kuitenki säily koko ajan ja aattelin et antaa nyt tulla mitä tulee, mie kestän tän. En oo koskaa kuullu Juusost samanlaisii äänii mitä siit lähti ton aikana, ku se nauro ja oikeesti ulvo semmosel lähes pelottaval korkeel äänel!

Vaikeaa se oli, mut lopulta sen kaiken räkätyksen, hikoilemisen ja kärvistelyn jälkee se alko tuntua jo helpommalta. Tuntu et ihan älytön määrä likasta ja tukkosta energiaa vapautu ja olo oli rento. Lopult se ei tuntunu enää yhtää pahalt kattoo silmii, ihan rauhassa. Oltii ylitetty se kynnys.

Kuinka kauan kestää semmonen tavallinen katsekontakti kerrallaa keskimäärin? Veikkaan et jotain viis sekkaa. Sen jälkee se alkaa mennä jo pelottavaks, taval tai toisel. Jos se ylittää sen rajan, alkaa ahistaa ja se muuttuu jollain taval "merkitykselliseks". Mikä olis tietenki hyvä juttu, koska se on mahtava tapa syventää kahen ihmisen suhdetta sekä kohdata omia pelkojaa. Mut usein se on liikaa, ku pelätää toisiamme. Mulle henkkoht, se on yks vaikeimmist ja pelottavimmist asioist. Siin on niin läsnä ja "paljaana". Ellei pysty pitämää päällä jonkunlaist, vaikka pientäki, roolia, sit se onnistuu. Mut siin vaihees se ei oo enää sama.

Mie suosittelen tekemää tän harjotuksen, ainaki kerran, jokasen ihmisen kans jonka kans aiot olla läheinen. Se on vaikeeta, mut se on sen arvosta. Se lähentää ja opettaa paljo ku sielt nousee jos minkäkilaist tunnetta sen aikana. Siin pitää vaa tosiaa uskaltaa heittää pois kaikki roolit ja upota siihe katseesee. Voi vaikka tyhjentää pään ja olla vaa läsnä, ilman et tuomitsee sitä tilannetta millää lailla. Rentoutuu ja antaa vaa mennä. Voi pitää itteää voittajana ku tähä pystyy. Meille se ainaki oli vaikeampaa, mut palkitsevampaa, mitä kuviteltii etukäteen.

Haastan teijät kaikki kokeilemaa samaa, simppeli juttu, mut voi yllättää ;)

Rupesin just miettimää, et jos yhtäkkiä kaikille meille kävis samat ku Jim Carreylle siin Liar liar-leffassa, et yhtäkkiä ei pystyiskää valehtelemaa ollenkaa. Pitäis puhuu täyttä totta, joka tilanteessa, koko ajan, eikä vois olla edes hiljaa. Voin kuvitella et siit tulis aikamoinen myrsky. Mut myrskyn jälkeen on poutasää!

Mieti, kuinka usein ite jätät jotain sanomatta. Siis ihan pieniä, merkityksettömiltä tuntuviaki asioita. Kaikki meist haluaa kuulla kaiken rehellisesti, kannatetaa rehellisyyttä, mut kuitenkaa ei toimita sen mukaa toisia kohtaa. Jos joku valittaa jostain asiasta ääneen, usein ihmiset reagoi siihen hyvin varovasti "kyl se siitä"-meiningillä ja usein viel heittää jonkun oman valitusvirren siihen päälle soimaa. Sit se valittaja taas sanoo jotain myötätuntosta siihen päälle ja kuinka ollakaa, molemmat tuntee vääristynyttä, mut lohduttavaa hyväksyntää toisiltaa ja samalla iteltää. Siit tulee sellanen noidankehä, jonka voi katkasta ainoastaa REHELLISYYS päin näköä. On paljon asioita mitä ei ite huomata tai tajuta itestämme. Hukutaa oman mielemme kiemuroihin, joten tarvitaan siihen muiden apua. Kuinka paljon helpompaa meil oliskaa jos jokainen puhuis kaiken rehellisest äänee toisille.

Raja on tietyst häilyvä siin kohtaa, et on helppo ruveta rehellisyyspäissää latelee ylimääräst paskaa toisen niskaa, ku oma olo on paha. Mut se ei oo tietenkää tarkotus, tahalleen loukata ja haukkua sen takii et puhutaan suoraan. Varmasti moni niin tekis kuitenki, se myös paljastaa tosi kätevästi kuinka paha olla sul on itellä sisällä. Samoin, jos loukkaannut siitä mitä toinen sanoo sulle suoraan, se osuu johonki arkaa paikkaa ja sul on saman tien tilaisuus kasvaa siin kohtaa. Kuinka iso lahja se ois sulle ja kuinka ison lahjan voisit antaa muille sillä. Se auttais uskomattoman paljon kehittymää. Muutos satuttaa, oli se mikä tahansa muutos, se tuntuu usein ikävältä ensin. Mut ilman sen kohtaamista, ei myö kehitytä.

Kuinka paljon se helpottaiskaa jokapäiväst sosiaalist kanssakäymist. Vois olla jokaisen ihmisen seurassa just tasan oma ittensä. Ei tarvis myötäillä, nyökytellä tai niellä mitää, vaan vois puhua kovaa äänee oman asiansa radikaalin rehellisesti. Moni ihmissuhde ja moni muu tilanne menis uusiks. Kuitenki, se olis parempi niin, koska jos on jotain sanottavaa, ei voi olla täysin oma ittensä ja se syö jostain kohtaa. Mitä järkee on olla jossain tai tehä jotain, jos ei oo täysillä mukana?!

Ero on huomattava, millanen fiilis on olla ihmisen seuras, jonka kans voi olla täydellisen rehellinen ja oma ittensä ja vertaa sitä valtaosaan sosiaalisist tilanteist mis ollaa päivän aikana. Kuinka helvetin hyvä on olla siinä, ku voi käydä ovi auki paskalla ja vaikka nauraa toisen vitutukselle. Se on just niin hienoa, et kannattaa tosiaa valita se rehellisyys ja heittää vähä vanhoi jämähtäneit energioi uusiks.

Toiselle on viel helppo valehella, etenki jos on siin hyvä, mut itellee ei. Sydän tietää kyllä, jos peittelet jotain. Mitä tahansa, pientäki. Se vaikuttaa väistämättä mielentilaa ja käytöksee. Ja lopulta, enemmän niit ihmissuhteit kariutuu rehellisyyden puutteesee.

Mie oon katellu sitä vierestä, tosi läheltä, pitkän aikaa. Nähny ne kaikki vaiheet, tuskaset ja ihanat. Kuunnellu siit juttui ja kaikes rauhas katellu sivusta ja muistellu miten hienoa se joskus oliki. Ajattelin, et se tulee sit ku tulee, joskus ku on sen aika. En oottanu sitä enkä ees halunnu sitä. Tein kuitenkin sen "virheen", et vahingossa suunnittelin itelleni millasen haluan...

Sit yks päivä, PAM! Ei vittu, mie oon rakastunu. Mie en tienny, en ees osannu kuvitella, saati sit olis voinu muistaa, milt se tuntuu. Koska en oo ikinä tuntenu tällästä. Sitäkää en tienny, mihin kaikkee rakkaus pystyy taipumaa.

Elämää oon ehtiny jo tovin tässä rakastaa. Se on välil ollu haasteellista, tietenkii, mut hyvin sen opiskelu sujuu tälläki hetkel. Oon lukenu jonku verran kirjoja, nähny elokuvia, opiskellu energiahoitoa... kaikkia sellasia juttuja joilla voi helpottaa näit elämän haasteit ja oppia ihmisyydestä vähä. Eihän kirjoist voi tietenkää suorii kokemuksii lukee, mut on niistä hyötyä ollu, jokatapauksessa.

Tää PAM oli kuitenkii sellanen, mistä en ollu lukenu etukätee. Menin taas luulemaa et ei minuu mikää enää yllätä. Yks tunne, jota ei pysty kuvailemaa, niin iso se on. En tienny et voi rakastua ensisilmäyksellä. En tienny, et rakkaus voi syttyä tietämättä toisest ihmisest yhtää mitää. Muutaku et siin se nyt on, oon vissii luonu sen siihen.

Tän jälkee oonki taas oivaltanu rakkaudesta, et miten iso käsite se oikeest onkaa. Ja kuinka pienenä se loppujen lopuks esiintyy ihmisten keskuudessa. Se on oikeesti ku sullottu johonki boksii joka kulkee mukana ja sitä käytetää aina silloin ku tilaisuus tulee ja silloinki hyvin harkiten, varoen ja peläten mitä seuraavaks tapahtuu. Se tukehtuu. Se ei toimi niinku se luonnostaan toimis.

Ensin mie aattelin et oon vissii seonnu. Mut hyvin nopeest tajusin, kuinka olin oppinu päästämää irti siitä tunteiden kontrollista ja kuinka vapaana annoinkaa niiden tulla ja mennä. Tajusin, et täs kohtaa rakkaus käyttäytyy just niiku sen kuuluu luonnostaa käyttäytyä; vapaana.
Jos sen päälle asetetaa kasoittain odotuksii, ehtoi ja pelkoi, ni ei se johdata. Se on vissii sit se kuuluisa sydämen ääni. Siks tää tilanne hämmensi, en ollu tottunu siihen et se onkii se tunne joka johdattaa, TÄSSÄKI ASIASSA, ei järki. En ehtiny, onneks, etukäteen punnita onko tää hyvä vaihtoehto. Rakkaus ei arvostele, se on kuitenkin kaikki niin paljon suuremmassa kokonaisuudessa, mitä ei edes pysty pieni ihmismieli ymmärtämää kunnolla.

Nyt ku tajuun sen, ni en ihmettele et ennen oli kaikki niin vaikeaa. Se mitä ihminen on tehny menneisyydessä, vuosia sit, eilen, tunti sit, äsken, mitä väliä. Miten se tällä hetkellä kokee elämää täällä, mitä väliä. Ne on jokaisen omia juttuja. Ennen sitä kuitenki punnitsi kaikkia näitä, nykyää niin merkityksettömiltä tuntuvia yksityiskohtia vaakakupissa ennenku "anto itellee luvan" rakastua. Saati sitte vielä ne niin sanotut arjen haasteet, neki pitää vielä setviä. Pyh. Ite oon kuulunu aina vähä enemmän niihin, joita "ei paljo järki päätä pakota!" (sanois meijän äiti)

Rakastunu ihminen on kaunis. Aina!

Rakastuin ja tein kaiken voitavani, olosuhteet huomioon ottaen, et saisin vastarakkautta. Luonnollisesti. Se oli kuitenki yks vaikeimmist asioist mitä oon koskaa tehny. Ihan ku pitäis kävellä yksin pimeää luolaa, tietämättä mitä siel on. Kuinka paljon voikaa piillä voimaa sellasen pelkovuoren alla. Tiesin kuitenki, et sinne kohti pitää mennä. Se on väistämätöntä täs kohtaa. Koin sen prosessin aikana niin järkyttävän määrän jännitystä, pelkoa, ahistusta, häpeää ja muita yhtä epämiellyttäviä tunteita, etten tienny et niit on olemas sen tasosina. Jouduin hyppäämää kauas mukavuusalueen ulkopuolelle niin monesti niin lyhyes ajas, et ei meinannu fyysinen kroppa enää kestää mukana. Vaikeuksii sil kyl oli kestää myös ne ylipursuavat onnen, mielistymisen ja rakkauden tunteetki välillä. Meinas laatta lentää ku sydän heitti kuperkeikkaa, kylmät väreet meni ja vedet nousi silmiin ku oli niin innoissaan. Huokailutti koko ajan, nauratti ja teki mieli huutaa. Sellanen tunteiden kirjo, etten oo koskaa viel vastaavaa kokenu. Hitto ku pystyis nää tunteet jotenki nauhottaa tähän, et vois klikata jotain linkkiä ja tuntea niitä. Vähä niinku unet vois näyttää toiselle.

Ymmärsin myös aika nopeest sen, miks tää piti kokea just nyt. Tajusin nimittäin kattoa peiliin. Sielt löyty niin paljon, ihan saatanast, pahoja tunteita menneisyydestä, siitä mitä tunnen itteäni kohtaan. Sellasia mitkä vaikuttaa vahvasti tähänki päivään ja oon kantanu niit mukanani pitkän aikaa. Kuinka vähän mie oikeest rakastankaa itteäni?! Kuinka huono itsetunto mulla on?! Kuinka pienenä ja huonona oonki pitäny itteäni, vuosikausia. Ja kuinka vihanen oon viel lisäks itelleni siit. Miten mie voisinkaa ottaa vastaa rakkautta ulkopuolelta ku en ite rakasta itteeni tarpeeks?

Sit tultii tähä. Miten hienon kuvion oon itelleni luonu. Rakkaus tuo usein mukanaa tuskaa, mut se KAIKKI on niin tarpeellista. Se opettaa niin paljon, ku tajuaa vaa kattoa oikeaa suuntaa, eli sisälle. Uskaltaa lähteä sinne suuntaa missä on eniten epämukavuutta. Käsitellä ne omat pahimmat moskat sieltä, ottaa ne rohkeest vastaa eikä syyttää niistä maailmaa, saati vierittää toisen ihmisen niskaa. Sen jälkee voi olla tarpeeks eheä ottamaa toisen ihmisen siihe rinnalle kulkemaa, tasavertasena, yhessä toisia tukien, mut kuitenki omalla matkalla jalat maassa. Mitää ei tarvi ottaa, vain antaa. (höhöhö) Aito rakkaus on luonteeltaa ehdoton, kevyt ja jatkuvasti nostattava. Miten hienoa se voikin olla parhaimmillaan. Sekä itteään, että toista kohtaan.

Oon niin kiitollinen tästä, oon saanu niin paljon tän kokemuksen kautta. Täst on hyvä lähteä kohti ihanaa, kaunista ja rakkaudellista Viivi-kokemusta! Ei tää vielä nääs tässä ollu.

Ja mistä sitä koskaan tietää, vaikka tästä tuliskin vuosisadan rakkaustarina vielä ;)