Mie oon katellu sitä vierestä, tosi läheltä, pitkän aikaa. Nähny ne kaikki vaiheet, tuskaset ja ihanat. Kuunnellu siit juttui ja kaikes rauhas katellu sivusta ja muistellu miten hienoa se joskus oliki. Ajattelin, et se tulee sit ku tulee, joskus ku on sen aika. En oottanu sitä enkä ees halunnu sitä. Tein kuitenkin sen "virheen", et vahingossa suunnittelin itelleni millasen haluan...

Sit yks päivä, PAM! Ei vittu, mie oon rakastunu. Mie en tienny, en ees osannu kuvitella, saati sit olis voinu muistaa, milt se tuntuu. Koska en oo ikinä tuntenu tällästä. Sitäkää en tienny, mihin kaikkee rakkaus pystyy taipumaa.

Elämää oon ehtiny jo tovin tässä rakastaa. Se on välil ollu haasteellista, tietenkii, mut hyvin sen opiskelu sujuu tälläki hetkel. Oon lukenu jonku verran kirjoja, nähny elokuvia, opiskellu energiahoitoa... kaikkia sellasia juttuja joilla voi helpottaa näit elämän haasteit ja oppia ihmisyydestä vähä. Eihän kirjoist voi tietenkää suorii kokemuksii lukee, mut on niistä hyötyä ollu, jokatapauksessa.

Tää PAM oli kuitenkii sellanen, mistä en ollu lukenu etukätee. Menin taas luulemaa et ei minuu mikää enää yllätä. Yks tunne, jota ei pysty kuvailemaa, niin iso se on. En tienny et voi rakastua ensisilmäyksellä. En tienny, et rakkaus voi syttyä tietämättä toisest ihmisest yhtää mitää. Muutaku et siin se nyt on, oon vissii luonu sen siihen.

Tän jälkee oonki taas oivaltanu rakkaudesta, et miten iso käsite se oikeest onkaa. Ja kuinka pienenä se loppujen lopuks esiintyy ihmisten keskuudessa. Se on oikeesti ku sullottu johonki boksii joka kulkee mukana ja sitä käytetää aina silloin ku tilaisuus tulee ja silloinki hyvin harkiten, varoen ja peläten mitä seuraavaks tapahtuu. Se tukehtuu. Se ei toimi niinku se luonnostaan toimis.

Ensin mie aattelin et oon vissii seonnu. Mut hyvin nopeest tajusin, kuinka olin oppinu päästämää irti siitä tunteiden kontrollista ja kuinka vapaana annoinkaa niiden tulla ja mennä. Tajusin, et täs kohtaa rakkaus käyttäytyy just niiku sen kuuluu luonnostaa käyttäytyä; vapaana.
Jos sen päälle asetetaa kasoittain odotuksii, ehtoi ja pelkoi, ni ei se johdata. Se on vissii sit se kuuluisa sydämen ääni. Siks tää tilanne hämmensi, en ollu tottunu siihen et se onkii se tunne joka johdattaa, TÄSSÄKI ASIASSA, ei järki. En ehtiny, onneks, etukäteen punnita onko tää hyvä vaihtoehto. Rakkaus ei arvostele, se on kuitenkin kaikki niin paljon suuremmassa kokonaisuudessa, mitä ei edes pysty pieni ihmismieli ymmärtämää kunnolla.

Nyt ku tajuun sen, ni en ihmettele et ennen oli kaikki niin vaikeaa. Se mitä ihminen on tehny menneisyydessä, vuosia sit, eilen, tunti sit, äsken, mitä väliä. Miten se tällä hetkellä kokee elämää täällä, mitä väliä. Ne on jokaisen omia juttuja. Ennen sitä kuitenki punnitsi kaikkia näitä, nykyää niin merkityksettömiltä tuntuvia yksityiskohtia vaakakupissa ennenku "anto itellee luvan" rakastua. Saati sitte vielä ne niin sanotut arjen haasteet, neki pitää vielä setviä. Pyh. Ite oon kuulunu aina vähä enemmän niihin, joita "ei paljo järki päätä pakota!" (sanois meijän äiti)

Rakastunu ihminen on kaunis. Aina!

Rakastuin ja tein kaiken voitavani, olosuhteet huomioon ottaen, et saisin vastarakkautta. Luonnollisesti. Se oli kuitenki yks vaikeimmist asioist mitä oon koskaa tehny. Ihan ku pitäis kävellä yksin pimeää luolaa, tietämättä mitä siel on. Kuinka paljon voikaa piillä voimaa sellasen pelkovuoren alla. Tiesin kuitenki, et sinne kohti pitää mennä. Se on väistämätöntä täs kohtaa. Koin sen prosessin aikana niin järkyttävän määrän jännitystä, pelkoa, ahistusta, häpeää ja muita yhtä epämiellyttäviä tunteita, etten tienny et niit on olemas sen tasosina. Jouduin hyppäämää kauas mukavuusalueen ulkopuolelle niin monesti niin lyhyes ajas, et ei meinannu fyysinen kroppa enää kestää mukana. Vaikeuksii sil kyl oli kestää myös ne ylipursuavat onnen, mielistymisen ja rakkauden tunteetki välillä. Meinas laatta lentää ku sydän heitti kuperkeikkaa, kylmät väreet meni ja vedet nousi silmiin ku oli niin innoissaan. Huokailutti koko ajan, nauratti ja teki mieli huutaa. Sellanen tunteiden kirjo, etten oo koskaa viel vastaavaa kokenu. Hitto ku pystyis nää tunteet jotenki nauhottaa tähän, et vois klikata jotain linkkiä ja tuntea niitä. Vähä niinku unet vois näyttää toiselle.

Ymmärsin myös aika nopeest sen, miks tää piti kokea just nyt. Tajusin nimittäin kattoa peiliin. Sielt löyty niin paljon, ihan saatanast, pahoja tunteita menneisyydestä, siitä mitä tunnen itteäni kohtaan. Sellasia mitkä vaikuttaa vahvasti tähänki päivään ja oon kantanu niit mukanani pitkän aikaa. Kuinka vähän mie oikeest rakastankaa itteäni?! Kuinka huono itsetunto mulla on?! Kuinka pienenä ja huonona oonki pitäny itteäni, vuosikausia. Ja kuinka vihanen oon viel lisäks itelleni siit. Miten mie voisinkaa ottaa vastaa rakkautta ulkopuolelta ku en ite rakasta itteeni tarpeeks?

Sit tultii tähä. Miten hienon kuvion oon itelleni luonu. Rakkaus tuo usein mukanaa tuskaa, mut se KAIKKI on niin tarpeellista. Se opettaa niin paljon, ku tajuaa vaa kattoa oikeaa suuntaa, eli sisälle. Uskaltaa lähteä sinne suuntaa missä on eniten epämukavuutta. Käsitellä ne omat pahimmat moskat sieltä, ottaa ne rohkeest vastaa eikä syyttää niistä maailmaa, saati vierittää toisen ihmisen niskaa. Sen jälkee voi olla tarpeeks eheä ottamaa toisen ihmisen siihe rinnalle kulkemaa, tasavertasena, yhessä toisia tukien, mut kuitenki omalla matkalla jalat maassa. Mitää ei tarvi ottaa, vain antaa. (höhöhö) Aito rakkaus on luonteeltaa ehdoton, kevyt ja jatkuvasti nostattava. Miten hienoa se voikin olla parhaimmillaan. Sekä itteään, että toista kohtaan.

Oon niin kiitollinen tästä, oon saanu niin paljon tän kokemuksen kautta. Täst on hyvä lähteä kohti ihanaa, kaunista ja rakkaudellista Viivi-kokemusta! Ei tää vielä nääs tässä ollu.

Ja mistä sitä koskaan tietää, vaikka tästä tuliskin vuosisadan rakkaustarina vielä ;)