Mie aattelin tehä vähä uutta ilmettä blogii, mut en niiku mitenkää jaksanu käyä vääntää enempää. Mielenkiinto loppu jo alkumetreil. Mul on toi organisointikyky muutenkii aina ollu uinuvas tilas. Mut ei se mitää, minust tää sisältö on tärkein ja uskon et nää jutut avautuu joka tapaukses niille joille kuuluuki. Vähä tää saattaa olla katkonaista ja jos en päivää tai parii kirjota tänne blogii jotain, ni tuntuu et on taas niin paljon asiaa ettei mitenkää pysty jäsentää kaikkea. Siks se on kirjotettava vähä niiku päiväkirjaa.

Tässä itteäni tutkiskellessa ja tät iänikuist juttuu pyöritellessäni, et mikä minust tulee isona, oon oivaltanu asioita. Mie en tiiä, eikä min tarvikaa tietää, et mitä tuleman pitää. Luotan omaa sisäisee äänee mikä tuntuu minäki hetkenä hyvältä ja annan sen viiä minut sinne, missä mie minäki hetkenä voin kehittyy parhaaks maholliseks versioks itestäni. Enkä odota mitää, annan vaa joka hetken aueta sellasena ku se tulee ja otan siit kaiken irti!

Ei voi vertailla itteää muihin ja siihen miten muut tätä elämää elää, koska kukaa ei voi tietää millasta on olla toinen ihminen. Miten se näkee ja kokee asiat ja millanen todellisuus sillä on. Jos jotain jalanjälkii on seurattava, valitsen oman intuition. Se on haastavaa, mut valitsen nähä sen mahollisuutena enkä esteenä. Ja täydellinen rehellisyys, kuinka vaikee asia se on. Ihan uskomattoman vaikee, mut mie tiiän et se on ainoo oikee tie. Se on syy miks mie koko tätä blogia kirjotan, et mie voisin paljastaa itestäni sellasii asioita, joista on usein vaikee puhua ja jotta voisin kannustaa kaikkia muita omaks iteksee opettelevia olentoja samaan.

(c) Sirpa Siik

Sain täs yhtenä päivänä hyvän esimerkin. Minuu pyydettii tekemää energiahoitoo ja yhtäkkii minuu rupeski ahistaa ajatus siit. Mie kävin sisäistä kamppailua itteni kanssa. Ku sain viestin, jossa kysyttii hoitamaa, eka reaktio mikä tuli oli että toivottavast en joudu tekemää sitä. Sit rupesin kelailemaa et mitähän täs nyt on takana, miks ahistaa tää ajatus. Miehä oon hoitanu ennenkii, ei täs pitäis olla mitää ihmeellist. Kuitenkii nyt oli auennu joku uus juttu. Eka ajatus mikä tuli mielee, oli se et en osaa tehä sitä tarpeeks hyvin. Koska pelkään ihmisii ja en osaa käsitellä niitä "ku ammattilainen" eli vähä niiku irrottaa itteäni ihmisenä siit jutusta ja esittää kipeit kysymyksii, ikäänku oisin psykologi, siis ns. henkilökohtasesti irrallaa siit jutust.

Mut koska mie oon menos nyt niin lujaa sinne rehellisyytee ja min todellisuudes ihmiset ei oo mitää toisistaa erillää olevia, kylmiä koneita, vaan syväl sisällä halutaa toimia rakkaudesta ja olla toisia lähellä. Ja mulle käsitteet "henkilökohtanen" tai "yksityisyys" on rapistumassa kovaa vauhtia pois. Ne ei oo mitää muuta ku erillisyyden harha ja pelkojen muuri, jotka pitää ihmisen piilossa omalta iteltää, ettei tarvis kohdata niit omii syvimpii pelkoi jotka heijastuu toisista ihmisistä vasten kasvoja, ku tullaa liian lähelle. Mie en taho hoitaa ihmistä niiku asiakasta, mie tahon olla ihmiselle ihminen.

Joka tapaukses, mie tarkastelin lisää tät reaktioo itessäni. Onneks sain sit sen hoidon peruttua ja siirrettyä seuraavaa päivää, et sain aikaa paneutua tähä enemmän. Olo helpotti heti. Seuraavaks tuli mielee sellanen juttu, et oon niin epävarma itestäni, et sen takii mie pakenen sen hoidon tekemistä, ettei tarvis kohdata sitä et mie oon huono, koska en osaa kunnolla ja täydellisesti kaikkia tekniikoita ja kikkoja, joilla saa mahollisimman nopeest tuloksii aikasiks ja ettei asiakas maksais yhtää turhasta.

Sit täst päästääki siihe, et toi raha, se on yks asia joka aiheuttaa myös täysin tarpeetont kitkaa ihmisten välille. Minust tuntu siltä, et mie en haluu rahastaa, toisin sanoen tehä bisnestä, sellasella asialla niiku energiahoito. Se kuuluu jokaiselle ihmiselle rakkaudellisena välineenä auttaa itteää ja toisiaa ymmärtämää paremmin ihmisenä olemista. Ja koska se hoito usein tapahtuu viel niin et se toinen ihminen ei kunnolla tiiä mistä on kyse, jotain vaa tapahtuu ja sie paranet ja sit se oli siin. Joilleki se voi tuntua hyvältä, mut mulle se ei jotenki riitä. Mulle on tärkeää auttaa sitä toista ymmärtämää itteää ja rohkasta tutkimaa et miks mulla on tälläsii juttui mieles ja kehos, miks on kipui ja miks on vaikea käsitellä tunteita.

Mie ymmärsin, et mie en pelkää kehittyä itsevarmemmaks ihmiseks. Mie yritin mennä suuntaa, johon min ei kuulu. Kaikki mitä se oli, ni vastustusta min todellista olemusta kohtaa. Se ei oo mulle luontainen tapa lähestyy asioita ja rakentaa maailmaa, eikä oo sen takia paras mahollinen tapa myöskää kehittyä itsevarmemmaks. Siit puuttuu se intohimo ja uuden oppimisen jano sitä asiaa kohtaa.

Se oo huono juttu. Mitää virhettä ei oo käyny siinä, et mie haluan toimia eri lailla ku luulin et "täytyy". Mie pelkäsin myöntää sen, osittain siks et mul on vieläkii sellasii negatiivisii uskomuksii, et jos mul ei oo tätä energiahoitajajuttuakaa, ni sit mul ei oo enää mitää "omaa juttua". Mut tajusin, et just tässä kohtaa pääsin askeleen lähemmäs sitä omaa juttua. Päästin irti ja seuraavana päivänä mennessäni hoitamaa puoleks tunniks, viivyin kaks ja puol ja kotii lähtiessäni huomasin et miehän olin uskaltanu olla oma itteni ja avannu itteäni enemmän ku koskaa tavallisesti uusille ihmisille ja tän ansiosta tääkin inspiroiva keskustelu tulee vielä jatkumaa. Lisäks, samana päivänä mulle tuli puhelu jossa selvis et luvassa on valokuvailua huikeitten ihmisten kans viikonloppuna ja siin tajusin sen eron, siellä on yks sellanen highest excitement, jossa en pelkää ottaa haasteita vastaa. Mie rakastan hullutella, olla ruma, olla kaunis, luoda uutta ja rikkoa (etenki siveellisyyden ja normien) rajoja. Se on mulle sitä korkeinta minua!

Ihanaa oppia koko ajan lisää ja laajentua. Kirjottelen tulevissa postauksissa lisää uusista tuulista sen mukaa ku niit ilmenee. Pidän tän rehellisenä, raa'alla tavalla itteäni avaavana kanavana kertoa min oma versio tästä todellisuudesta ja kokemuksesta ihmisenä. Mie oon niin innoissani KAIKESTA!

Jännä juttu, miten toi keväinen aurinko saa ihmiset käyttäytymää. Se tuo esii niit todellisen itsen pilkahduksia jokaisesta. Tekee yhtäkkiä mieli sanoa toiselle et vitsi mie rakastan sinuu tai yhtäkkiä joku juttu näyttääki ihmeellisen kauniilta ja uusia inspiraatioita herää. Ah, ja ihana kevään tuoksu!

Ps. Mie rakastan sinuu!!!

Mie en ois ikinä, koskaa, mitenkää, uskonu et miten voi todellisuus muuttuu parin viikon sisällä niin hurjasti et ei taho pysyy perässä. Ihan sairaan antoisat pari viikkoo ollu taas, suurimaks osaks Maijun ja lasten kans. Pääsin myös toteuttamaa itteeni ihanan toisen minän eli Timpan kans pitkäst aikaa ja saatii taas vuosisadan siisteimmät (meijän mielest) valokuvat otettuu ja muutenkii pääs taas ihanan leikkisä, hullu sekopää-Viivi irti, joka on valmis mihin vaa vaikka heti!

Ihanaa huomenta.

Täs ollaa koettu myös tunteita niin laidast laitaa, viimesistä hyvästeistä alkuinnostuksee, ettei uskois et ihminen voi kokea niin paljon edes paris vuodes. Tää tahti vaa kiihtyy koko ajan ku oivaltaa jatkuvast uusii juttu itestää ja elämän hienoista kuvioista. Kerron nyt täs murto-osan et what's going on täl hetkel.

Ensinnäkii mie ite oon muuttunu ihan toiseks ihmiseks ku viel vähä aikaa sitte. Reseptillä: oon jättäny kaiken ylimääräsen, menny vaa sitä kohti mikä tuntuu siin hetkes parhaalta ja luottanu siihen et todellisuus muovautuu ja resurssit kyl riittää, oli ne mitä tahansa, kuha vaa seuraan highest excitementtiäni joka hetki. Ja näin se menee, oon päästäny irti ja uskaltanu! Siit lähtien oon kasvanu enemmän ku yhteensä viimesien vuosien aikana. Oon yksinkertasesti toiminu jokaises hetkes sen mukaa mistä saan eniten iloa ja intoa. Oon antanu itelleni luvan kääntyy pois KAIKESTA mikä tuntuu vähänki vastenmieliselt. Lisäks, elän hetkessä. Ei tarvi antaa mielen viedä ku voi ite viiä mieltä sinne suuntaa mihin haluaa. Mitä kaikkee oonkaa sen jälkee saanu elämält, hitto ku pystyis sen kaiken sanoina kertomaa, mut vittuku ei ne riitä siihe!!!

Täshä myö!

On paljon syvällist juttuu, sitähän riittäis vaikka loputtomii täs, mut ku niit ei pysty lyhyest kirjottaa ni en ala nyt niit enempää yrittämää. Puhun niist viel myöhemmin kuitenkii. Hitto, yks päivä löyettii ittemme Gina Tricotin alennusmyynnistä, just tultu Sokokselt ostamast ripsarii, kummalliset haalarit päällä seisomas pukukoppien peilin eessä ottamas itestämme valokuvii kännykällä. Viel kaiken lisäks hihiteltii ku teinit. Ja kaiken sen lisäks ostettii noi asut. Sen jälkee paineltii mäkkärii syömää. Kaikki jotka tuntee minuu vähänki, tietää et mitää tälläst ei oo tapahtunu vuosii. Tuntu ihan ku kokis jotain uutta ja ihmeellistä, oli niin älyttömän hyvä fiilis ettei mitää rajaa. Nimenomaan se huikee fiilis sai meijät rikkomaa rajoja näin, ei toisinpäin, et oltais rikottu rajoja saadaksemme sen hyvä fiilis. Täst aiheest aion kans kirjottaa myöhemmin lisää, miten oon huomannu et onnellisuus ja hyvä mieli vaikuttaa todellisuutee.

Mie oon myös huomannu et minus on heränny jonkunlainen feminiininen puoli. Oon aina ennen ollu enemmän sellanen, et ei vois vähempää mitkää tyttöjen jutut kiinnostaa. Yhtäkkii oon ruvennu innostumaa enemmän korviksista, vaatteista ja laittamaa useemmin meikkiäki naamaa. Huomaan et ku näkee asioit laajemmin, ni itekki laajentuu, sen sijaa et sulkis jotain kokonaa pois. Ennen oon ollu melkein radikaalisti sitä mieltä et on typerää ku pitää olla kaikkii tyttöjuttui ja kaikki sellanen on ihan turhaa. Ei se laajeneminen tarkota minkää asian poisjättämist, vaan tasapainon löytämist sellaseks ku mie luonnollisest oon, mikä tuntuu oikeest minust hyvält ja mikä tukee minkäki hetken iloa parhaiten.

Toi oli oikeest aika siistii miten noi kaks palloo sulautu yhtee tommosel tasapinnal!

Nyt ku katon peiliinki, ni näen itteni paljon kauniimpana ku vielä kuukaus sitte. Viimeks laitoin pitkäst aikaa lasit päähä ja ennen oon inhonnu sitä näkyä peilistä ku mul on lasit päässä. Maijun sanoin: en mie näyttäny oikein miltää. Omast mielest jopa rumalt. Nyt mie näin itteni kauniina rillitki pääs. Oon vissii pikkuhiljaa oikeesti rupeemas rakastaa itteäni, viimein! Välipointtina tähä pitää laittaa mielenkiintonen juttu näön parantamisesta jonka löysin, josta varmaan kirjottelen myöhemmin lisää kuha saan aluille.

Rakkauden kokeminen on myös muuttunu ihan toisenlaiseks. Voin vaa katella ja tuntea lämmint rakkautta ja rakastaa, eikä tarvi kokee minkäälaist tuskaa. Miten kiitollinen voikaa olla siit! Pakko kirjottaa täst rakkausaiheestki paremmin ja tarkemmin, ku siitäki vois kertoo taas vaik novellin. Oon myös empaattisempi ku ennen, mikä on jännä tunne kans. Aiemmin oon ollu tosi varautunu vierait ihmisii kohtaa, mut nyt oon ruvennu avautumaa pikkuhiljaa. Alan myös pikkuhiljaa oppii pyyteetöntä fyysist läheisyyttä ja sen todellist merkityst ihmisten välil. Ihanaa huomata et alan olemaa koko ajan enemmän oma itteni ja kokonaisuudessaa rakkauden määrä erilaisina ilmentyminä elämäs on huimaa!

Vanha jengi koos saattamas yhtä avioliittoo.

Oon myös alkanu täs tutkimusmatkan varrella pikkuhiljaa huomaamaa muitaki pilkahduksii todellisest itestäni mitä piilee näitten uskomusten ja mielen ongelmaisen viidakon uumenissa. Mie en viel tiiä mitää tarkkaa, mut yks asia johon täytyy varmaanki tarttua, joka tuli minuu vastaa, on sellanen nettikurssi kun luovan kirjottamisen haaste. Mie selvästi toteutan itteäni parhaiten jotenki luovasti. Saa nähä mihin nää uuet polut viekää minuu. Oon vaa joka hetki ilonen, onnellinen, rauhassa. Muistakkee, joka hetki, tää hetki :) Täshä myö. Hihii.

Mie tääl kirjottelen taas ku en oo kirjottanu pitkää aikaa. Kauheest taas tapahtunu tässäki välis, mut vaikee oikein alottaa mistää ku suurin osa niist asioist ei oo mitää sellasii kovin konkreettisii juttui. Tää on jotenki ollu sellast aikaa, et sisällä on tapahtunu hirveest, mut ulkonen maailma on aika pysähtyny. Välil se tuntuu silt et se on jotenki ristiriidas, mut sit aina lopult tajuun et vaan tän pysähtyneisyyden ansiost oon saanu mahollisuuden oivaltaa näit juttui.

Ihanaa, ku on aikaa ja ei oo kiire koko ajan. Kärsivällisyyttä joutuu täs opettelemaa monenki asian kans, mut ku aina muistaa sen, et täs hetkes on oma juttusa. Aina voi valita miten suhtautuu asiaa ku asiaa, ni ei tartte yhtää ahistella. Mie oon täs menneiden vuosien varrel opiskellu itteäni ja maailmaa ja oppinu olemaa olosuhteist ja tapahtumist riippumatta koko ajan onnellinen. Mie yks päivä kirjaa lukiessani tos nojatuolis kattelin Miloa ku se katto tietsikalt jotain piirrettyy ja jotain juteltii, ni mie itkin sen takii ku oon niin onnellinen. Hitto sentää, et oonki kiitollinen täst kaikest! Ollaa juteltu Juuson ja Maijun kans niin paljon kaikkii siistei juttui ja kaikest et toivoisin niin et jokainen ois voinu olla mukana niis keskusteluis.

Ei oo vissii kuvii tarpeeks ku pakko laittaa uusii mitä löytyy vaikkei liittyis aiheeseekaa (tää on Sirpan ottama myös)

Oon lukenu aika paljon, se on ihanaa ku on hyvä kirja joka kiinnostaa. Nyt oon lukenu sellast ku Path of Empowerment. Se on viimenen osa Barbara Marciniakin kirjottamast kirjasarjast. Ne on ihanii kirjoi ja mie oon saanu niist hirveest kyl irti. En rupee nyt täs selittää niist sen enempää, tuolt linkin takaa löytyy lisää tietoo. Lukeminen on sellanen juttu jonka mie oon löytäny oikeestaa vast joskus kolmisen vuotta sitte. Nuorempana mie en ikinä lukenu, en ehkä jotenki jaksanu keskittyy. No, nyt ku oon pysähtyny muutenkii menemää itteeni ni jotenki nää kirjat on tullu vissii jäädäksee.

Sit mie oon katellu Youtubest aika paljo sellast kanavoijatyyppiä ku Bashar. Ainoo tommonen puhujatyyppi jota mie oon koskaa jaksanu perehtyy kuuntelemaa. Se uppoo minuu siks ku se puhuu niin selkeest ja siin on ripaus huumorii mukana, en tykkää liian vakavast tyylist. Tuolt tubest löytyy kivoi lyhkäsii pätkii aina johonki aiheesee liittyen. Niistäki saa aina ihanii muistutuksii elämäs erilaisii tilanteisii. Tääki on uus juttu, koskaa ennen ei oo kiinnostanu yhtää.

Tässäki kohtaa saatto naurattaa se et lähti käsist (naurattaa vieläki!)

Mie oon myös löytäny täs viime aikoina jotenki ihan uusia tuulia huumorinki saral. Mul pyörii kaikkii hauskoi juttui jatkuvast mieles ja usein naureskelen äänee yksinääkii. Hitto, sitä tapahtuu aika useinkii ku tarkemmin miettii. Sit tulee välil sellanen tunne ku on yksin, et sitä nauruu ei saa kunnol ulos, vaik naurattais ihan sairaast! Tai sit jos tulee jotain hauskoi juttui mielee ni tulee tukala olo jos niit ei saa sanottuu äänee. Yleensäkki mie oon aina nauranu paljon, mut nykyää etenkii useinki tekee mieli vaa nauraa ihan älyttömäst ja koko ajan. Se on hauskaa! Lieväst sanottuna. Monest oon miettiny jo et onks kellää oikeest yhtä paska huumorintaju ku mulla ja sen jälkee nauranu silleki asialle joka kerta räkäsest päälle.

Sit mie unelmoin hirveest semmosest yhteisöllisest meiningist. Toivoisin et ois porukkaa paljo ympäril joka päivä. Ja et vois tehä kaikkee siistii yhes. Mie haluisin kokeilla kaikkii kivoi juttui, kaikkii harrastuksii ja saaha kaikkii älyttömii ideoit. Ois ihanaa pelata porukal lautapelei, hassutella ja oikeest sekoilla niiku lapset. Mielistyn pelkäst ajatuksestakii! Unelmoin myös pöytäroolipelaamisest.

Sit mie haluun kans rakastaa ja antaa rakkautta, opiskella sitä toisen ihmisen kans! Ai vitsi, miehä aloin täs iha innostumaa (nauran vaihteeks yksinäni) ja se on muuten kans ihanaa. Ku ajattelee paljo positiivisii asioita ja unelmoi ni hyviä asioita kans tapahtuu. Niin siistii innostuu ja unelmoida. Täs oli vähä kuulumisii. Palailen kaikkii näihi aiheisii taas yksityiskohtasemmin jatkos.

Ps. Vittu mie oon muuten rakastunu!!!

Ei oo tullu vähää aikaa kirjotettuu tänne. Mie en aio pakottaa mitää tekstii syntymää, jos se ei tuu luonnostaa. Nyt mie kuiteskii haluun jakaa teille min perheen joulun, koska se on asia jota mie arvostan ja joka on aina yks vuoden kohokohdist. Vuotta mie vaihoin kotona Greyn Anatomiaa katellen, mut jouluna oli hurja lomaviikko perheen kans Rautjärven lumettomas maisemas.

Rakas veikkani Juuso oli hyödyks ku joulupuuroa keitettii.

Mie, äiti, äitin sisko, Juuso, Maiju ja lapset. Tää oli uus ja erikoinen joulu ku Maiju ja Pihla oli liittyny meijän seuraa uusina perheenjäseninä, vaik ollaa tunnettu koko ikämme. Ihanaa viimein saaha viettää joulua yhessä. Outoo oli se, et viime pääsiäisenä kuollu Jussi-serkku ei ollu enää mukana. Toinen serkku on perustanu oman perheen. Muutamii vuosii sitte poistu myös äitin siskon mies. Porukka vaa vähenee, mut onneks lisääntyyki! Mie rakastan jouluja oman perheen kans, vaik se perhe vähä välil muuttaiski kokoonpanoa.

Meijän jouluateriaa kuuluu ihanat maidottomat ja gluteenittomat herkkulootat. Lohta ja karjalanpaistiiki löyty. Kyl kelpas!

Tänä vuonna meit kokkei oli onneks kaks. Myö haettii perunat ja porkkanatki Rihun biodynaamiselta tilalta, samoin ku ryytisuolat ja vähä hilloaki. Muut ainekset haettii kaupast luomuna ja väännettiiki porkkana, peruna, lanttu ja aurajuusto-punajuurilaatikkoja kokonainen päivä. Luomukinkku kuulu tietyst valikoimaa kans, kiitos Sannalle.

Kinkkuna toimi possu nimeltä Timo-Pekka. Kamala sentää ku se oliki Timo-Pekan näkönenki.

Käytii myö joulukirkossakii laulamas neverending Enkeli taivaan ja koitin kyl parhaani sulautua hartautee ja olla repeilemättä siel ku pikkytyttö kaikelle minkä ei pitäis naurattaa just sil hetkel.

Jouluateria valmiina. Yks ei malttanu pitää pienii näppei eros fetajuustolautasest (no oikei kyl myökii närkittii)

Lasten kans joulukuusen koristelua.

Meil on aina ollu aika perinteinen joulu. Mie tykkään siit, koska lapsuuden jouluist on aina niin ihanat muistot ja haluun antaa yhtä ihanii sukupuun jatkeilleki. Meil on aina oikee kuusi, koska se on tunnelmallisempi ku muovinen. Myös meil käy joulupukki joka tuo lahjat eteisee ja ilman et sille lauletaa Joulupukki joulupukki-biisi ni se ei tuu ovest sisää.

Lapset ei uskaltanu pitkäpää-alien-pukin sylii, myö uskallettii.

Lahjameri oli valtava!

Sen jälkee innostuttii jammaa pienet Boom Kah-tsempalot!

Tuli laulettuu karaokee, parannettuu maailmaa ja mentyä monena iltana myöhää nukkumaa. Rakkaimmat ihmiset ja ihana tunnelma tekee oikeest jouluu sen taian.

Juustopöytä kuuluu meil jouluun kans. Myös vieraileva ystävä Tiia.

Jossain välis mummot sam...kävi pienille päikkäreille.

Mie ja Milo meijän pehmeet paketit päällä.

Mie niin rakastan olla mummolassa. Tää on noitten mummojen lapsuudenkoti, jossa ollaa vietetty melkein kaikki joulut vauvasta saakka. Tuli syötyä ja juotua niin paljon et oli kestoturvotus koko viikon ja saunassaki tuli käytyä melkein joka ilta. Meil on maailman paras puusauna. Voisin täs hehkuttaa näit kaikkii juttui loppuu saakka, onneks tulee taas ens vuonna uus joulu.

Moi, mie oon luomua ja kasvispainotteista syövä terveellisiä elämäntapoja rakastava ja kannattava. Ainaki yleensä.

Ihanaa tätä tulevaa vuotta kaikille, tehkää siit itellenne ja muille niin siisti ettei mitää järkee. Mie ainaki aion tehä paljon uusii juttuja ja nauttii kaikest täysil. Mie en mitää uudenvuoden lupauksii tehny, ku en mie pysty mitää lupailemaa. Mie teen joka hetkes sen mikä tuntuu parhaalta ja tuo eniten onnee ja iloo mulle ja muille. Kiitos menneest vuodest ja kiitos kaikest mitä saan tänä vuonna kokee!

Kirjottelin tos vähä aikaa sit rehellisyydestä. Itseasias tää koko blogi perustuu siihen. Tää on min päiväkirja, jonne mie kirjotan omia tuntemuksia sellasina ku ne koen mitää sensuroimatta. Nyt on kuitenki näköjää käyny sillee, et oon huomaamattani ollu epärehellinen. Oon jättäny joitain asioita kirjottamatta sen takia, et oon pelänny mitä muut minust ajattelee. Eli aika paljon minuu vieläkii ohjailee kaikenlaiset pelot. Ku tän tajusin, ni mulle ei oikeestaa jää muuta vaihtoehtoo ku kirjottaa ne asiat tänne tai sit yhtä hyvin voisin lopettaa koko kirjottamisen. Huh, minuu ahistaa ja pelottaa, mut samal oon ihan hiton kiitollinen ja innokas ku sain nää asiat tähä pöyälle. Koko ajan nytkii mietin päässäni et miten sanon nää asiat, et minut käsitettäis oikein. Nyt loppu tää miettiminen ja kirjotan vaa niiku mie oon tän asian eläny.

Myö mentii loppukesäst Asemafesteille Rautjärvelle ja siel oli esiintymäs Aste ja joitaki muita bändejä. Mentii sinne ihan huvin vuoks ku haluttii kannattaa lapsuuden kylän toimintaa. Keikan jälkee mie huomasin, et mie oon rakastunu. En tiiä miks, en tiiä miks just tää tyyppi ja miks just nyt. En halunnu myöntää sitä ensin ollenkaa ja olin ihan hämmentyny et näin kävi, mut enhä mie voinu sille mitää. Jotain tuttuu siin oli kyl. Myöhemmin myös vähä aikaa tutkailtuani tajusin, et siin on sellast jotain kiehtovaa junttiutta ja erilaisuutta ku minus, jollasta mie tavallaa tunnistan itessäni, mut tavallaa kuitenkii vastakohta.

Mie kyl tiesin, et näin voi käydä, koska aiemminkii ihminen, josta en tiiä mitää "faktoja", on nostanu minus rakkauden tunteita pintaa. Min oman kokemuksen mukaa ne "faktat" on koko ajan muuttuvia palikoita, joiden perusteella yleensä muodostetaa toisesta ihmisestä se henkilö/hahmo jota rakastetaa ja sit odotetaa et se henkilö myös käyttäytyy sen mukasesti, jos ei, tulee ristiriitoja. Ja jos sen tunteen sitoo niihin palikoihin, eli faktoihin toisesta ihmisestä ja ne palikat muuttuuki, voi tunne olla aika koetuksella. Mut todellisuudes se tunne on jotain paljon suurempaa ku mikää yksityiskohta. Tunteet on sinussa ja se joku tai jokin nostaa ne jostain syyst pintaa. Täs tapaukses se oli mulle tää ihminen. Rakkauden tunne ei aseta ehtoja. Mie oon alkanu elää niin sydämen ääntä kuuntelemal, et se johdattelee tunteina ja toimii kompassina uusien oppien äärelle.

Oon oppinu tätä kautta ihan älyttömästi itestäni. Tää rakkaus on nostanu minus hirveest kaikkii pelkoi ja vanhoiki myttyi pintaa käsiteltäväks. Kaikenlaist epävarmuutta ja alemmuudentunnetta. Se jo pelkästää, et tää tyyppi sattuu olee tommonen artisti, tuo tähä aikamoisen opin. Ensinnäkii, mie en pysty lähestymää tätä ihmistä oikeestaa kertoakseni tunteistani, tulematta väärinkäsitetyks. Eihän tällästä vaihtoehtoo oo olemas monellekaa et näin vois käyä, tuntea rakkautta ilman mitää "pohjaa". Sen ja varmast monen muunki silmis mie oon jotenki tärähtäny, lapsellinen, hullu tai sit vaa jotenki överisti fanitan. Näinhän se sille näkyy pakostiki, koska en mie muuta voi ku käydä keikalla kattomas sitä jos tahon joskus nähä sen. Jos voisin, tietyst soittaisin ja pyytäisin kävelylle min kaa.

Lisäks, koska on olemas sellanen käsite ku "julkkis" ni sellasen käytösmallin omaksuneet ihmiset on varautuneita ei-julkkis-ihmisiä kohtaan, koska ennakkoluuloja on meil kaikil. Joten, en voi lähestyä tätä ihmistä yhtä helposti, ku jos se olis min naapuri. Oon kyl hyvä joutumaa aina mitä ihmeellisempien juttujen keskelle. Täs kohtaa vois sanoo et eihä täs oo mitää järkee. No ei ookkaa, mut ei täs elämäs järjel pääse ku vähä alkuu.

Tästäki voi kuitenki olla kiitollinen.Tää kokemus on mulla täs ainaki siks, et oppisin pyyteettömän rakastamisen. Haluun voida rakastaa saamatta mitää takasin, haluun et se tunne tuo iloa eikä tuskaa ja on täydellisen ehdoton. Tottakai mie toivoisin, et mul olis mahollisuus ottaa selvää täst tyypist et miks se on herättäny tälläsen tunteen minus, mut koska se tuskin näkee tät asiaa samal taval eikä varmaan ymmärtäis vaikka koittaisin selittää, ni nyt min on otettava tää tilanne sellasena ku se on ja hyväksyy se. Viel se on haasteellist ja tuo kyl tuskaa pintaa, koska romanttinen rakkaus on niin iso osa meijän olemassaoloa, ni siihen liittyvät jutut nostaa aina pintaa pahimmat paskatki, siin mis tietty parhaimmat kokemuksetki.

Myös sen mie tiiän, et tää tunne opettaa mulle niin paljon, et en oo valmis siit luopumaa, vaikka voisinki. Onneks en voi, koska välil saattais kääntää selkänsä ku pelottaa ja sattuu. Oon nyt jo ylittäny itteni suuren pelon eessä ja se vahvisti. Kirjotin sille kirjeen, jonka annoin sille käteen, jossa kerroin avoimest min tunteesta, koska halusin olla rehellinen. On pakko tehä asioita jotka pelottaa. Se oli yks pelottavimmist asioist mitä oon koskaa tehny, mut jumalauta mie uskalsin! Siitki huolimatta, etten voi tietää miten se asian ottaa vai ottaako ja mitä muut ihmiset ajattelee. Tärkeintä oli se et voitin oman pelkoni ja toimin puhtain sydämin ja rehellisesti.

Kyl tää rakkaus on herättäny niin hurjia ylipursuavan ilon tunteita, jollasia en oo koskaa ennen kokenu. Olo on ihan niiku lapsella välillä, ja se on ihanaa! Kuinka paljon minuu nytki hävetti, jännitti ja pelotti kirjottaa tää koko setti tänne kaikkien luettavaks, mut mul ei oo mitää salattavaa. Kaikki tunteet on kauniita ja luonnollisii. Niit usein vaa varjostaa pelot, ennakkoluulot, uskomukset siitä miten asiat mukamas todellisuudes on ja se hemmetin järki. Ei tunteis kuulukaa olla mitää järkee. Rakkaus on voimakas voima, mut sen täytyy antaa olla vapaa. Usein se leimataa liian vakavaks asiaks, et jos joku nyt rakastaa jotain fyysistä asiaa tai ihmistä, ni se on sit niin ja se pysyy. Luvataa toiselle rakastaa elämän loppuu saakka, mut todellisuudes ei voi luvata ku tän hetken. En miekää tiiä, jos huomenna tää rakkaus ei enää nousiskaa. Mut niin kauan ku se siin on, nautin siit ja seuraan sitä oppien koko ajan uutta.

Tässä, mie oon Viivi, 27-vuotias, kaiken järjen mukaa aikuinen nainen (hohhoijaa mikä käsite). Miettiiks ja tunteeks kukaa muu samanlaisii juttui... veikkaan et ne on ihan kulman takana, kuha päästää vähä irti vanhasta ja uskaltautuu lapsen innolla tutkimaa tätä ihmisyyden olemust.

Tää asia on ollu yks min tähänastisen elämän suurimmist haasteist kaikkine kamaluuksinee ja ihanuuksinee, nimittäin äitiys. Mie en oo koskaa voinu sietää lapsia, oikeestaa mie oon inhonnu niitä aina. Jos mult olis kysytty, ni oisin aina vaa sanonu et ei vielä, en oo viel valmis. Ja niin oisin todennäkösest ajatellu loppuu saakka.

Kuitenki, näin kävi, et minust tuli äiti. Ennen mie luulin, et on ihmisiä jotka on vähä niiku luotu äidiks ja toisia taas ei oo. Siks mie vähä pelkäsin et mitä täst oikein tulee, ku mul ei ollu mitää kokemust lapsist. En ollu koskaa hoitanu ketää pikkusisaruksia enkä muidenkaa lapsia ja en tienny niist mitää. Myöhemmin ymmärsin, et ketää ei luoda äidiks enempää ku toisia, vaan äidiks kasvetaa siin samal. Ja se, et mie en tienny mistää mitää oli hieno juttu. Se anto mulle mahollisuuden ottaa kaikki vastaa just sellasena ku ne tulee. En oottanu enkä olettanu mitää, joten en myöskää pettyny mihinkää. Menin vaa hetki kerrallaa ja otin vastaa mitä tulee. Ja meen edellee.

Kyllähän se kaiken muutti, käytännös. Se vei vapauden tehä mitä huvittaa millon huvittaa. Se on ollu kaikist suurin haaste mulle. Et on jotain, joka sitoo minut johonki ja siin on pakko olla vaikka kuinka vituttais. Ei saa enää yhtäkkii tehä mitä haluu ja millon haluu. Oikeestaa ei voi tehä paljo mitää millon haluais. Mulle se teki lopulta vaa hyvää, koska ilman tätä oisin tuskin koskaa pysähtyny paikalleni tarpeeks pitkäks aikaa ja ymmärtäny itestäni näin paljon. Toinen yhtä iso haaste, josta nykyää osaan myös olla kiitollinen, on se miten paljon oon oppinu kärsivällisyyttä. Mie oon aina ollu tosi temperamenttinen ja oikeest en oo koskaa halunnu lyyä ketää turpaa yhtä monta kertaa ku tota lasta. Kuulostaa karulle, mut näin se on.

Mulle on myös ainaki osittain haasteellista ite se lapsen kans oleminen sen takii, ku mie en tykkää yhtää leikkiä lasten kans. Sitä oon pitkää pohtinu et mikä siin mättää. Puuttuuks minust jotain, onks jotain liikaa, vai tykkääks osa ihmisistä vaa enemmän luontaisesti siitä ja osa ei. Tän asian luulin muuttuvan lapsen syntymän myötä, mut niin ei käyny. 

Joskus myös minuu ihmetyttää ihmisten tapa tehä lapsista vähä niinku "objekteja" tai "harrastuksia". Et ne on niiku jotain asioita eriksee. Ja et äitiys on joku tietty rooli, joka täytyy ottaa tai sit näyttää jotenki vääränlaist esimerkkii. Ihmisiin, jotka on äitejä tai isiä, suhtaudutaa välil jotenki eri lailla, ihan niiku ne ei ois tavallisii ihmisii. Muistan itekki ajatelleeni samoin ennen. Mut mie en oo ainakaa muuttunu yhtää mikskää.

Minust lapset on ihan tavallinen, elämää kuuluva asia. Ne on lajitovereita ja minust niit pitäis kohdella sen mukaa, ei alkaa elää niiden kautta tai rakentaa elämää täysin niiden ympärille. Ne on pienii ihmisii, joiden kans pitäis olla ihan samal lail oma ittensä ku olis kenen tahansa kans. Ei niille tartte rakentaa mitää omakotitalo-farmari-koira-kissa-mukamas-idylliä. Tottakai perusturvasta pitää huolehtia. Siin ne kasvaa ja oppii vierellä ja kyselee. Niiden edes pitää näyttää kaikki tunteet, itkeäkin. Kertoa miks näin tapahtuu, ei piilottaa sitä suojellaksee joltain. Antaa niitten satuttaa ittesä tippumalla tuolilta ja kertoa miks näin tapahtu.

Nyt vast ku Milo on 3,5v, mie alan nauttia äitiydestä enemmän. Oleminen on vähä vapaampaa ja sen kans on kiva keskustella ja kuunnella sen juttui. Mie en oo mikää muumimamma, mut tietenki rakastan tota lasta yli kaiken ja pidän siit hyvää huolta. En ehkä jaksa paljon sen kans leikkiä, mut kuuntelen sitä, halin ja suukotan senki eestä. Pidän huolta et se pysyy terveenä ja saa nauttia elämästä! Ei hitto, vessast kuuluu: "KAKKA ON VALMIS!" Nyt on mentävä...

Mie oon viime aikoina miettiny ihan hirveest sitä oman jutun löytämist. Mie oon aina ihmetelly sitä, et monet muut ties jo tosi nuorena mihin ne haluu mennä ja mitä tehä. Niil oli selkeet suunnitelmat ja minuu hirvitti se, et pitäis tietää jo nyt et mitä mie elämält haluun. Ja nyt vast alkaa valkenemaa, pikkuhiljaa.

Olin eilen min lapsuudenkaverin Piian luona pitkäst aikaa. Istuskeltii ja juteltii hirveest kaikkee. Sen piti valita oma suuntautuminen opiskeluissa neljäst eri vaihtoehost ja pohdittii siin et mikä olis kiinnostavin. Opettaja oli käskeny miettii hyvin tarkkaa sitä suuntaumist. Niitä siin sit mietiskeltii ja ruvettii keskustelemaa niistä. Muut vaihtoehot oli ihan kivoi, mielenkiintosii ja tulevaisuutta miettien työllistymisen kannalt varteenotettavii. 

Kuitenki, ku tultii tähä viimesee vaihtoehtoo, oli meininki ihan eri. Piia juoks kaivamaa kansiot esii ja liekityttii selittää aiheest ihan täysil. Keskusteltii asiast ja huomasin, miten koko huone muutti olemustaa sen fiiliksen perusteella mikä siit innostuksest tuli. Ensin pöydän ääres istu koulusta ja lapsista stressaantuneen olonen, tietokoneella pelaavaa aviomieheesä kyllästyny jumittava olento, joka muutti täysin muotoaa muutamassa minuutissa. Yhtäkkii se ei menettänykää hermojaa lapsii, sen kasvot loisti ja ukkoki sai suukkoja vaa ohimennessää. Ei kyl mulle ainakaa jääny epäselväks, mikä se vaihtoehto niistä suunnista olis. Opettaja saattas sanoo järki, mie kyl sanon että tunne. Just tollanen, joka heijastuu kaikkee. Ei tartte kahta kertaa miettiä onko tää min juttu vai ei. Lopult tultii siihe tuloksee, et paras palauttaa paperit ja antaa palaa!

Tässä valmis media-assistentti vuonna 2006. Täs kohtaa viel luulin tietäväni, vissii useemmassanki asian kohal, jotain.

Luulin aina ennen, et se oma juttu täytyy löytää valmiist vaihtoehoist. Nyt mie alan kuitenki ymmärtää, et meille kaikille se ei löydy sielt. Mut yhen jutun mie oivalsin. Siin samalla, ku Piia innostu, mie ite innostuin ihan yhtä paljon. Mie olin ihan mielissäni siin vieres, en voinu lopettaa hymyilemist. Mie olin siit yhtä lailla ihan liekeis! Tajusin, et tähän liittyy se min oma juttu. Mie sain auttaa Piiaa oivaltamaa oikean suunnan ja kuuntelemaa sydämensä ääntä. Se oli mahtava tunne. Tätä mie haluun lisää. Mie haluun auttaa ihmisii kuuntelee sisintää, vähentää asioiden järkeistämist vanhojen kaavojen mukana ja löytämää sen täs elämäs mist nauttii koko sielullaa. 

Sellast ammattii tai tutkintoo ei opeteta missää koulussa. Paitsi tietyst elämänkoulussa. Tää on sellanen juttu, mihin voin laittaa sen oman uniikin kädenjäljen. Ei tarvi eritellä eriksee työ -ja yksityist persoonaa, vaan voi olla just se oma ittensä, myös virheineen, ja ottaa käyttöö ne vahvuudet mitä minus on. Ei tarvi opetella ulkoa jonkun toisen kirjottamaa tekstii, niiku kouluissa, vaan voi oman kokemuksen pohjalta ja kautta luoda jotain täysin uutta. Jos ei jotain löydy laatikoista, paras ettiä niitten ulkopuolelt. Mikä mahtava juttu täst viel jonain päivänä tuleekaa! Se, miten, jääköö universumin huoleks. Ite en oo kovin hyvä muutenkaa nois organisointihommis.

Tajusin myös, et sen takii mie oon niin mutkasta ja kuoppasta tietä täs käyny läpi omien tunteideni kans, jotta voin joskus valjastaa sen voimaks. Enhän mie voi opettaa muita käsittelee tunteita, jos en ite oo käyny omaa paskaani läpi. Oon niin kiitollinen ja innoissani, et oon saanu jostain viimenää kiinni ja alan pikkuhiljaa saaha selville mitä min kuuluu tääl elämäs tehä. Hihiii!!!

Mie oon aina tykänny valokuvailusta. Myös kuvailu on kivaa, mut jostain syyst oon aina päätyny kameran etupuolelle lopult. Siisteintä on ideoida kaikkee ja keksiä missä kuvaillaa ja millasis asusteis ja asetelmis. Täl kertaa mie sain olla kohteena rakkaalle ystävälleni Sirpalle, joka otti minut studioo malliks. Oli huippuu ja tosi helppoo tehä yhes ku oli niin hyvä kuvaaja ja ohjaaja mulla. En ees muistanu miten siistii ja hauskaa tää on. Oltii molemmat iha innoissaa! En malta oottaa et näen loputki kuvist, kuha jälkikäsittely valmistuu niihinki, mut pakko oli laittaa tänne nähtäville jo nyt osa.

(C) Sirpa Siik

Minust on siistii lähtee aina käymää jossain, ihan mis vaa, ku joka kerta oppii lisää itestää. Helppohan se on pitää tasanen mieli ja pysyä tietosena ja itsevarmana kotona istumalla, ku ei lopult oo enää haastetta ku ei tuu mitää stimulaatioo ulkopuolisist asioist. Siks täytyy oppia pitämää se rauha ja läsnäolo olosuhteist riippumatta. Ja mikä ois parempaa harjotusta ku lähtee ulkopaikkakunnalle uusien ihmisten ja paikkojen keskelle.

Myö oltii viikonloppuna Maijun ja Juuson kans Tiian tupareissa Jyväskylässä. Kaikist parast ois minust viettää aikaa yhes ihan täysin naturally high, mut ku tää meininki on niin usein vielä tätä samaa, ni kaljaahan siel juotii. Nykyää tulee onneks suht harvoin kyl sitä kitattua. Samoja asioita sitä voi touhuta oikeas seuras ihan yhtä lailla selvinpäin, viel hauskemmin ja paremmin itseasias. Hyvii keskustelui, oivalluksii, tanssia ja naurua. Sitähän siel kyl nytki oli. Ja luonnollisesti, taksilla baariin. Perus.

Oli ihan hauskaa kyl, mut tietenki ku menee ihmisten keskelle ni asiat muuttuu. Siel oli älyttömäst porukkaa ja aloin oikein tarkkailemaa itteeni. Et milt minust tuntuu ja mitä tää meininki nostaa minust pintaa. Ainaki huomasin, et itsevarmuus laski heti ku huomasin jääväni vähä ulkopuolelle porukast. Heti ku ihmiset ei pidä yhtä isossa väkijoukossa, ni tulee tietyl tapaa turvaton olo. Sitä ei oikein tiiä mihi sitä kattelis ja mitä siin tekis. Sitä ei jotenki ilmeisest koe olevansa tervetullu. Mulle tuli ainaki sellanen olo, et haluun täält pois.

Sit huomasin et mieles rupes pyörimää kaikkii ajatuksii siitä, miten kaikil muil on ja mul ei. Maiju ja Juuso herätti minust ulkopuolisuuden tunnetta ja tunsin olevani jotenki yksin, ku toiset on koko ajan lempimäs siin vieres. Vaikka en ollu yksin, ni olin yksinäinen siin tilas jotenki. Eikä ollu siitkää kiinni et oisin jääny konkreettisesti ulkopuoliseks, se oli vaa tunne joka heräs minus.

Sit mie huomasin myöhemmin sellasen jutun, et jotenki vaistomaisesti aloin katella miehiä. Siel oli hirveest hyvännäkösii poikii. Kuitenkii, sen sijaa et oisin hyväl mielel tsiigaillu niit siel, ni minuu rupes ahistaa, masentaa ja tuli surullinen olo. Osittain siks, et tunsin itteni taas jällee niin huonoks, etten viitti ees lähtee yrittää mitää ku tuun kuitenki torjutuks. Uutena juttuna huomasin kuitenki, et suurimmaks osaks sen takii, et mie en halua. Mie en saa siit yhtää mitää.

Joskus tulee kännis sellanen olo et ois kiva vähä jotain jonkun kans hassutella, eikä siin mitää vikaa ookkaa, jos se tapahtuu rakkaudellises ilmapiiris. Mut se on ihan eri asia ku päihtyneenä jossain baarissa. Siin vaihees tajusin, et jotain sillä koittaa täyttää. Vaikka tietää tavallaa, et se on hetken pelastus ja täyttymys, ni lopult se ei oo mitää muuta ku säälittävä yritys koittaa täyttää jotain tyhjää sisältää. Siin vaihees oli todellisii vaikeuksii niellä sitä, et miehän oon just nyt yks niistä.

Sit minuu alko jo vituttaa se, et mie haluun metsästää jotain miehii, mut inhoon koko ajatusta pohjimmiltani, mut silti mie haluun. Haluun, mut en haluu haluta ja suutun siit itelleni et haluun joka tapaukses. Huomasin, et se kertoo jotain minust. Mie oon joltain osin vajaa ja koitan täyttää sen jollain ulkopuolisella. Se on kuitenki ihan turhaa koittaa täyttää jotain sitä kautta. Joten, mie hyväksyin tunteeni ja annoin itelleni luvan tuntea näit tunteita. Taas yks niin hieno kokemus, joka näytti mulle jotain uutta minust. Nyt voin keskittyy siihe oleellisee, eli tutkia sitä miks minust herää tälläsia tunteita, jotta voin kehittyä tält osin ja ens kerral nauttia vastaavanlaisest tilanteest ja pitää vaan hauskaa pyyteettömästi, taas askeleen eheämpänä Viivinä!

Seuraavana iltana luettii yhes iltasaduks Eckhart Tollen Läsnäolon Voima -kirjaa. Sieltä tuli ku tilauksesta samasta aiheesta juttua. Mie oon tähä asti jostain syyst välttyny lukemast tätä kirjaa, mut nyt se täytyy kyl lukee kannest kantee. Niin hyvää settiä sieltä tuli. Se toimi ihanana muistutuksena muun muas rakkauden tunteen todellisest olemuksest ja miten kaikki kietoutuu lopulta sen ympärille täs ihmisen kehitykses.

Mie oon pohdiskellu vähä ystävyyttä täs. Se mikä oli ennen ihan itsestäänselvää, ei yhtäkkiä enää ookkaa. Ku kaks ihmistä muuttuu, kasvaa ja kehittyy eri suuntii, ni voi olla vaikea pidellä toisesta kiinni. Ja mie oon sitä mieltä ettei kannatakaa, väkisin.

Se et osa ennen niin pysyvält ja ikuiselt tuntuvist ystävyyssuhteist kariutuu tai vähintääki muuttuu, on oleellist oman kehityksen kannalta. Jokainen meist painii omine kehitysaskelinee eteepäin ja siin vaihees ku ei toistaiseks pysty enää yhes kehittyy enempää, on parempi laskee irti ja ymmärtää et näin tän nyt kuuluu mennä. Se mikä ennen yhdisti, on jommankumman tai molempien puolelt muuttunu. Se ei oo paha asia, eikä mikää petturuuden teko toista kohtaa. Sehän ei myöskää tarkota ettei enää koskaa oltais missää tekemisis. Mist sitä tietää vaik viel jonain päivänä parhaat ystävät. Muutos on kuitenki pakollinen, jokaisel elämän osa-alueel, jos haluu oikeest ruveta pöllyttää vanhaa pohjaa ja luomaa tilalle uutta.

Mul se on ainaki menny just niin, et sitä tahtii ku ite on muuttunu, ni iso osa ystävistä jotka oli ennen tosi läheisiä, onki yhtäkkii ihan vieraita. Mut tää on väistämätön yhtälö, ku sisäinen minä muuttuu, pakostihan se vaikuttaa myös ulkopuolee. Se Viivi mikä aina ennen olin, onki saanu uuden muodon. Yhtäkkii ei enää kiinnosta ne samat jutut mistä aina jauhetaa. Kaipaa jotain enemmän, jotain syvempää perspektiivii. Ja ku huomaa, et täshä aletaa olla ihan eri aaltopituudella, ni eihän se keskustelu oo kauheen hedelmällist enää.

Minust on tullu aika ehdoton tän asian suhteen. Jos minuu ei kiinnosta olla tekemisis, en oo. Oon huomannu et se on terveellistä. Turha se on jäähä siihe vanhaa jauhamaa, jos tuntuu et siit ei saa mitää uutta irti. Mieluummin suuntaan energian sinne mis tuntuu hyvältä olla, mis voi kehittyä, mis saa eniten iloa, naurua ja uutta näkökulmaa asioihin. Sellasee mis kaikki osapuolet saa ja antaa koko ajan eikä asiat junnaa paikallaa. Pitää osata ottaa vastaa ja antaa rakentavaa kritiikkii, oikeest auttaa sitä toista huomaamaa omat kehityskohtansa ja ottaa kiitollisena vastaa se toisen objektiivinen palaute, eikä pettyä siitä et se toinen ei ookkaa samaa mieltä. Lohduttaa ja auttaakki voi monel tapaa. Usein jopa toimivampi tapa kun sympatia, on vääntää vähä sitä veistä siin haavas tai kaataa vettä myllyy jos vituttaa. Se on semmonen hellä potku persiille ettei jäähä tulee makaamaa. Täys rehellisyys on myös tärkeää, niiku seki, ettei oleta mitään. Tottakai kaikki tää täydellä rakkaudella.

Mut tietyst tälläsen ystävyyden rakentaminen voi viiä aikaa. Joskus se kyl saattaa syttyä ihan helpostikin, niiku rakkaus yleensä. Mut siltiki, se et se pääsee syvenemää sellasille leveleille, et siit saa kaiken irti vaatii pitkäjänteisyyttä. Ja se tulee tietenki luonnostaa, jos kiinnostus siihen on molemminpuolinen. Mie ainaki tarvin ystävyydeltä aikaa ja paljon. Se ei riitä, et käydää kerran kuukauden tai edes viikos kahvil, vaihetaa kuulumiset ja se on siinä. On ihanaa, ku voi maata vaikka viikon toisen sohvalla ja vieläkää ei tunnu silt et haluis päästä eroon "vieraista".

Tietyst tää meijän kulttuuri, joka ei oo kovin yhteisöllinen, tekee täst hankalampaa. Ydinperhe-meininki kaikkine velvollisuuksinee verottaa. Onhan se mukamas hankalaa, jos parhaan ystävän uus poikaystävä on perseest tai jos se on vaikka alottanu uuden rakkaussuhteen, ni helposti heittää ne bestikset menemää. Ei ne vissii kovin bestiksii lopult ollukaa, ku vähä miettii. Ois ihanaa ku ihmiset eläis yhteisöis, jois kaikki tuntis kaikki, ei tarttis peitellä mitää ja rehellisyys kukoistais. Sellast kiitos!

Kukaa ei varmasti oo eri mieltä siit asiast, et täs elämäs on tärkeintä ja antoisinta läheiset ihmiset! Sellaset joiden kans voi todellaki paljastaa kaiken, heikkoudet ja vahvuudet, pelkäämättä arvostelua. Mie suuresti ihmettelen, et kaikist tärkeimmän asian, todellisen ystävyyden, takia ei muuteta toiselle paikkakunnalle, toisin ku parisuhteen tai työn takia. Asutaa kaukana perheistä ja ystävistä, minkä kustannuksella?! Just sen kaikist tärkeimmän ja antoisimman. Vietetää suurin osa ajasta kuitenki jossain muualla ku siin mis oikeest on hauskinta, siisteintä, vapainta. Ja sitä se on, ystävyys, parhaimmillaa.